Punkkari laulaa iskelmää ja kaikkia itkettää

Olen ollut tekemisissä musiikin kanssa koko elämäni. Lapsena ihailin rokkitähtiä ja halusin olla kovasti heidän kaltaisensa. Yritinkin vuosikymmenet, mutta piirisarjatasoa ylemmäs en koskaan päässyt. Mukavia muistoja ja kavereita siitä kyllä jäi ja se tuntuukin nyt tärkeämmältä.

Ihailin punkkareita, jotka uskalsivat olla yhteiskunnan reunalla ja arvostella maailmaa omasta näkökulmastaan. Rokkarit kasvattivat itselleen pitkät hiukset ja aikuiset närkästyivät. Ja kun aikuiset närkästyivät, rokkarit lauloivat kirosanoja ja esittelivät keskisormeaan julkisesti. Se närkästytti maailmaa vielä enemmän ja minua se kiehtoi kovasti. 

Mutta mitä sille elämän omituiselle marginaali-ilmiölle oikein tapahtui sinä aikana, kun minä kasvoin aikuiseksi? 

Nyt suomalaisen radion suurimmilla kanavilla soi rap tai särökitaroin kuorrutettu näennäisrock. Rap-artistit ja punkkareiksi itseään kutsuvat keski-ikäiset esiintymisyritysten toimitusjohtajat jonottavat päästäkseen perheenäideille suunnattuihin televisio-ohjelmiin, joissa itketään porukalla omien kappaleiden fantastisuutta. Iltapäivälehti kirjoittaa punkkarin ankarasta lapsuudesta ja Radio Nova soittaa salonkikelpoiseksi latistettuja biisejä niin paljon kuin kehtaa niitä eetteriin työntää. Areenat täyttyvät ja lompakot. Sitten kerrotaan naistenlehden keskiaukeamalla täydellisen kasvisruokareseptin ohella, että kyllä tässä ollaan niin puhdasta punk-aatetta, ettei välitetä, vaikka joku moittisi moisesta itsensä myymisestä ja siitä, että tykätään enemmän Teslasta kuin taiteesta.

Rock ‘n’ roll oli joskus jotakin kapinallista ja sillä haettiin yhteiskuntanormeja kauhistuttavaa ja järisyttävää vaikutusta. Shokkiefektin metsästämisestä kertoo jo se, että rock ‘n’ roll -termiä käytettiin noin sata vuotta sitten kuvaamaan sukupuoliyhteyttä. Nykypäivän rock’ n’ roll kuvaa enemmänkin villasukkajalkaista ja Marimekko-yöpaitaista iPadin tuijotusta ennen nukahtamista. Tuntuu siltä, kuin rock-musiikin tekijän tavoitteena olisi saada palautteeksi tuotoksestaan “ihan kiva kappale” tai “tätä on kiva kuunnella siivotessa”. Kauas on tultu. Niin hirveän kauas.

Mutta ongelma ei ole yksin musiikintekijöissä. Se on vähintään yhtä lailla meissä kuluttajissa. Kuulen usein itseni ja monen ikätoverini vauhkoavan, kuinka nykyään ei enää osata tehdä kunnon musiikkia. Ja sitä hoettuamme me, viisikymppiset, kaikentietävät ja elämänsä loputtoman yksitoikkoisuuden uraan ajaneet, elämän tuuliin haihtumassa olevat mitäänsanomattomuudet käymme katsomassa stadioneilla, kun kuusi- tai seitsenkymppiset, enemmän kuolleet kuin elävät entisaikojen nuorisoidolit horjuvat menneiden hittibiisiensä jo kylmenneillä raunioilla. Eikä vain kerran, vaan menemme uudelleen. Ja tällä kertaa otamme mukaan istuinalustan, kun viimeksi oli niin kylmä, eikä sitten jonkun helvetin persetulehduksen takia päästy Rauman pitsiviikoille, vaikka siellä olisi ollut Juha Tapio. Vittu!

Ajattelin vetää tämän kirjoituksen yhteen tässä lopuksi. Ei huvita. Vedä itse! Ja lauseet pitää kuulemma lopettaa aina pisteeseen

Advertisement

Yrittäjä! Auttaisin, jos kelpaisi!

Minä olen melkoinen tumpelo tekemään rakennushommia. Onneksi sentään jossain olen pärjännyt niin, että joku suostuu maksamaan minulle kuukausipalkkaa. Tämän kuukausipalkan laitan sitten kiertoon ostamalla palveluita ihmisiltä, jotka osaavat tehdä sen, mitä minä en. Tai oikeastaan laittaisin kiertoon, jos kelpaisi.

Minusta kaikilla pitäisi olla kylpyhuoneessaan ulko-ovi, josta pääsisi saunan jälkeen vilvoittelemaan puuvillapyyhe lanteillaan kirpeään pakkasilmaan. Minulla ei ovea kylppärissä ole, vaan siinä kohdassa on tiiliseinä. Päätin kysellä tarjouksia urakasta eri saneerauksen ammattilaisilta. Laitoin kymmeneen eri osoitteeseen sähköpostia kuvineen ja selvityksineen. Tuloksena oli yksi vastaus! No, yksihän riittää, ajattelin. 

Sovimme yrittäjän kanssa, että hän tulee katsomaan kohdetta. Hänen mielestään homma ei ole paha ja onnistuu kyllä. Kerroin myös, etten ole kiireinen, joten kun yrittäjän aikataulu antaa myöden, urakka voidaan tehdä. Yrittäjä lupasi lähettää minulle sähköpostilla tarjouksen, jota odotin viikon. Odotin vielä toisenkin, kunnes päätin kaivaa toiset kymmenen yritystä, jotka julkisesti mainostavat tällaisia hommia tekevänsä. Tällä kertaa ei yhtään vastausta. Ovi jäi tekemättä ja muutama tonni minun taskuuni.

Pandemian aikaan olen usein kuullut kehotuksia auttaa pienyrittäjää. Sehän sopii minulle, etenkin, kun tarvitsen keittiön uuteen kulmakaapin oveen piilosaranoiden asennuspaikat. Ja minullahan ovat ne oviremontin rahatkin vielä tallessa. Tutkin netistä nimenomaan paikallisia puusepänliikkeitä, joissa tämä olisi ilmeisesti kymmenen minuutin homma. Löysin ilokseni liikkeitä, joilla oli hyvät nettisivut yhteydenottolomakkeineen. Laitoin heti viestiä neljälle yrittäjälle ja arvaat varmaan. Ei ensimmäistäkään vastausta!

Olen yrittämisestä käsittänyt sen, että myynti olisi periaatteessa ihan tärkeää. Ja myynnin onnistumiseksi liidien seuraamisella on jonkinlainen painoarvo. Samoin logiikkaani mahtuisi hyvin ajatus siitä, että jos tulot ovat vähissä, kaikki ansaitsemismahdollisuudet kannattaisi käyttää hyväksi. Tämä siis teoriassa, sillä käytännössä ne rahat, jotka voisivat olla yrittäjän tilillä, ovat nyt minun taskussani. 

Mieleeni puskee väkisinkin ajatus, että yrittäjien ahdinko saattaa olla joiltain osin liioiteltua. Yrittäjän poikana minun on tosin hyvin vaikea sitä uskoa, mutta ajat muuttuvat ja mistäs sitä nykyään tietää.

Yrittäjä! Anna minun auttaa! Jos tilauskirjasi on niin täynnä, ettet ehdi ottaa rahojani, niin vastaa edes viestiin. Palaan kyllä asiaan myöhemmin ja laitan rahani taskuusi.

Hottia harmaissa

Suomalainen mediahahmo Tuure Boelius arvelee iltapäivälehdessä, ettei viihtyisi armeijassa ja siksi päätyi hakemaan vapautusta rauhan ajan palveluksesta. Hän kertoo haastattelussa, että ”yhteissuihkut ja tupakaverit tuntuvat griipiltä”.

Kautta maailman sivu on erilaisilla konsteilla pyritty pääsemään armeijan ikeestä eroon jopa niin, että asiasta on saatu luotua iso nipullinen kansantarinoita. Eikä siinä mitään, kaikille armeija ei sovi erilaisista syistä, eikä toisaalta kaikkia sinne yleisen turvallisuuden vuoksi kannata ottaakaan.

Jäin pohtimaan, että miksi Tuure kokee yhteissuihkut ja -majoituksen epämiellyttävänä tai karmivalta, kuten suomennos kai kuuluisi. Tuure on profiloitunut seksuaalivähemmistöjen äänitorvena ja kun tiedetään, että homoseksuaaliksi itsensä leimaamalla on armeijasta pyritty ennenkin eroon, tuo juurisyy tuntuu loogiselta.

Ihailen Tuurea. Tuo parikymppisen julkisen hahmon itsevarmuus on jotain sellaista, mihin en itse ole koskaan yltänyt. Jos ymmärrän argumentin oikein, Tuure kokee itsensä uhatuksi muiden ikätovereidensa joukossa juuri vähissä vaatteissa. Ehkä hän katsoo olevansa niin vastustamaton, että hänellä on aivan ilmiselvä uhka tulla häirityksi suihkussa, koska tovereiden impulssikontrolli vääjäämättä pettää. En muista omilta sotaväkiajoilta ketään, jolla olisi tuo sama ongelma ollut, vaikka moni kaksikymppinen voi itseään aika vastustamattomana pitääkin. Mutta toisaalta, maailma muuttuu ja mistäs sitä tietää, vaikka juuri hänellä on erityisiä hormoonimagneettisia ominaisuuksia.

Vanhan totuuden mukaan ihminen yrittää kolmekymppiseksi asti tulla huomatuksi, seuraavat kolme vuosikymmentä vältellä kaikenlaista huomiota, kunnes vanhuuden kynnyksellä huomaa, ettei ketään alunperinkään kiinnostanut. Tuurehan on julkisuuden henkilö ja se kiinnostaa taviksia. Mutta oletan, että tuollainen kiinnostus karisee jo ensimmäisten viikkojen aikana, kun aikaa tiiviisti vietetään yhdessä, kuten harmaissa tapana on.

Luin tästä tapauksesta kirjoitetun kolumnin, jossa puolustettiin Tuuren paikkaa seksuaalivähemmistöjen äänenä. Kirjoituksessa mainittiin, että seksuaalisen suuntautumisen kirjo saadaan Tuuren ja muiden seksuaalivähemmistöjen edustajien avulla näkyväksi. Minusta se on aivan pitävä ajatus, mutta samalla herää kysymys, että miksi seksuaalivähemmistöjä ei nykyarmeijassa tarvitse tehdä näkyväksi. Tuurehan olisi ollut tässä mielessä aivan paikallaan ummehtuneena pidetyssä varusmiesjärjestelmässä.

Jokaisella on oikeus tehdä itseään koskevat lailliset päätökset ilman, että suuri yleisö niihin vaikuttaa. Oikeus pysyy, vaikka henkilö olisi kuinka julkisuuden henkilö. En juhli sitä, että Tuure sai vapautuksen armeijasta, koska asia ei suuremmin minua hetkauta mihinkään suuntaan. Mutta juhlin sitä, että nuori ihminen saa kokea olevansa tärkeä. Monelle voi olla masentavaa huomata, ettei ketään todellakaan lopulta mainittavasti kiinnostanut. Tokkopa siihen tilaan kannattaa kiirehtiä. 

Alisuoriutujat – taivaan lahja keskinkertaisuuksille

Olin taannoin puhumassa tilaisuudessa, jota voisi kutsua osallistujiensa statuksen puolesta varsin arvovaltaiseksi. Tuollaisissa tilaisuuksissa tulee usein sensuroitua omaa ilmaisuaan niin, että esiintymisestä tulee helposti aika latteaa. Minäkin, epävarmana itsestäni, humpsahdin iloisesti mitäänsanomattomuuden ja puuduttavan tylsyyden loputtomaan syvään kuoppaan, josta huutelemista ei kohta kukaan enää muista. Olisi ollut hyödyllisempää säästää kaikkien aikaa jättäytymällä pois. Mutta ei. Itseään on päästävä nostamaan matalimmallekin jalustalle, jos siihen mahdollisuus tulee, sillä se on meille tavallisille pullasorsille ainoa tapa saada edes tyhjiä ja sisällyksettömiä kiitoksia oman itsetunnon kiillottamiseen. Jo esityksen aikana huomasin, etten itsekään jaksanut innostua puhumastani, kuulijat varmasti vielä vähemmän. Kerjäsin vain parinkymmenen minuutin ajan edes pientä hyväksyvää nyökkäystä paikalla olleelta silmäätekevältä. Olin tuon hetken eilisen laimentunut silikonistara paikallislehden rypistyneellä sivulla.

Minua kohtasi kuitenkin ansaitsematon onni. Minun jälkeeni puhujaksi tuli pitkäpiimäisellä murteellaan vääriä faktoja ja typeriä itsestäänselvyyksiä lateleva kulmakuppilan karaoketähti, joka tarvitsi minuakin kipeämmin perusteita olemassa ololleen. Hän puhui yli hänelle annetun ajan ja koko ajan aiheen vierestä. Sisällön puuttumista hän yritti paikata näennäishumoristisilla tokaisuilla, jotka olivat peräisin television yhdeksänkymmenluvun tamperelaishuumorista. Vääjäämätöntä osumaa asfaltin pintaan pehmensivät vain katkenneet etuhampaat ja melkein säälitti. Mutta vain melkein.

Deittimarkkinoille lähtiessä kannattaa ottaa mukaan itseään vähän rumempi ja sosiaalisesti kömpelömpi kaveri. Tiedät hänen olevan sinuakin enemmän tarpeessa, joten hän varmasti avaa pelin ja asettautuu tyhmyyttään etulinjaan tuhlaamaan omat mahdollisuutensa ja sinä voit odotella otollista hetkeä nousta pöljempäsi yläpuolelle. Kaverin alisuoriutuminen takaa sinulle hyvän tuloksen ihan vain perussuorituksella.

Ihminen, joka tietää olevansa alisuoriutuja yrittää usein kompensoida vajettaan yliyrittämisellä. Ja yliyrittäminen nostaa tökerön epäonnistumisen todennäköisyyttä valtavasti. Ihminen, joka ei ymmärrä olevansa alisuoriutuja, luo ympärilleen osaamistyhjiön, Jos sen tyhjiön täyttää paremmalla osaamisella, hallitsee koko tilaa. 

Sosiaalisessa vaikuttamisessa, jota julkinen esiintyminen on, alisuoriutumisen voi kumota vahvalla henkilöbrändillä. Jos vaikuttaja on tarpeeksi tunnettu ja tykätty, ei ole suurempaa merkitystä, mitä sisältö on tai yltääkö suoritus tarvittavalle tasolle. Sain esimerkin asiasta, kun olin kuuntelemassa erään keski-ikäistyneen nuorisoidolin esitelmää nuoria kiinnostavasta aiheesta. Esityksen jälkeen kuulin useiden nuorten kiittelevän esitelmää ylistävin sanakääntein, vaikka esitys oli todellisuudessa luokattoman heikko. Olen varma, että kyseinen esiintyjä olisi saanut hyvän arvosanan esiintymisestään, vaikka olisi lukenut Ikean huonekalujen kokoamisohjetta.

Älä syrji alisuorittajaa, sillä hän on keskinkertaisuuden paras ystävä!

Oh My God!

Katselin netistä Yhdysvaltalaista alkuperää olevaa videoklippiä, joka on saanut muhkeasti huomiota ympäri maailmaa. Lentokoneessa istuvaa matkustajaa avustettiin lennon vaihtamisessa tavoilla, jotka tavallisesti voidaan yhdistää käsitteeseen “raisiolainen laturaivo”. Huomioni videolla vei erittäin kuuluvaääninen rouva, joka hoki “Oh My God!”– mantraa sekä sisään- että uloshengityksellä niin pitkään, että asia tuli varmasti selväksi kaikille.

Tämä ilmiö on saatu rantautettua myös Suomeen ja niin meillä hoetaan sitä samaa ou mai kaadia Kauniaisista Kajaaniin ja takaisin. Meillä siitä saatiin jalostettua sentään lyhenne, ooämkee, joka ilmaisuna on tosin jäänyt pääsääntöisesti keski-ikäisen kansanosan tehokeinoksi nuorekasta ja modernia elämäntapaa alleviivaamaan.

Käytännöllinen huokaisuhan tuo on, vaikka melko kaksiulotteinen. Sitä käytetään aivan samalla painoarvolla silloin, kun lentokone osuu pilvenpiirtäjään tai jugurttipurkki kaatuu pöydällä. Myös lottovoiton osuessa tai puhelun saapuessa tuntemattomasta numerosta voihkaisulle löytyy luonteva paikka. Lausahdusta etenkin alkuperämaassa voidaan painottaa lausumalla sanat selvästi erillään toisistaan: “Oh. My. God”. Tätä äärimuotoa käytetään vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kuten vaikka asiakkaan huomatessa suklaamuffinssien olevan loppu kahvilan vitriinistä.

Minun kallooni hakattiin vuosikymmeniä sitten huonolla menestyksellä uskonnon ohjesääntöä, jossa oli maininta siitä, millä tavoin arkikielessä toivotaan uskonnollista hahmostoa esitettävän. Taisipa siinä olla jokin tarpeellisuusvaatimuskin. En ole ihan varma, millaisia muutoksia tuossa normistossa on koettu, mutta ainakin tässä suhteessa määräyksen toteuttaminen kuulostaa olevan lähinnä viitteellistä.

Tampereen rautatieaseman kahvilassa kuulin vastentahtoisesti, mutta väistämättömästi muutaman nuoren naisen keskustelua. Ajatustenvaihdosta kumpusi lausahdus, jonka ytimekkäälle nerokkuudelle on vaikea löytää vertaistaan: “Ooämkee, vittu, oikeesti”.

Vaalivalitusta

Olen äänestänyt jokaisissa eduskunta- ja kuntavaaleissa sen jälkeen, kun oikeuden siihen sain. Välillä päätös äänen saajasta on tehty kopissa, välillä suurenkin harkinnan jälkeen. Mutta aina on äänestetty, sillä olen ajatellut sen olevan tärkeää.

Kävin äänestämässä myös näissä viimeisimmissä kunnallisvaaleissa. Löysin mielestäni hyvän ehdokkaan, jonka uskon pystyvän ajamaan niitä asioita, joita pidän tärkeinä. Puoluekin sattui olemaan sellainen, että ehdokkaani toimilla voi olla painoarvoa.

Jouduin kuitenkin tällä kertaa ennen äänioikeuteni käyttämistä pohtimaan muutamaa äänestämisen puolesta esitettyä väitettä. Täytyy sanoa, että kamppailu itseni kanssa oli aika kova. Tuossa matsissa voittajaksi selvisin minä, mutta vain pisteillä. Minulla on väkevä tunne siitä, että tämä sama vääntö tulee olemaan vieläkin kovempana edessä ennen seuraavia eduskuntavaaleja.

”Äänestämättä jättäminen on ääni vastustajalle”

Mille vastustajalle? Jos kaikki tarjolla olevat vaihtoehdot ovat huonoja vaihtoehtoja, miten pystyy osoittamaan, kuka on vastustaja ja kuka ei? Jos ääni annetaan vähemmän huonolle ehdokkaalle siksi, ettei enemmän huono ehdokas sitä saisi, eikö silloin ääni menisi silti huonolle ehdokkaalle?

Yhdysvaltain viimeisimmissä presidentinvaaleissa päädyttiin aika laajamittaisesti tähän tilanteeseen. Eräs haastateltu äänestäjä kuvasi tilannetta sanomalla, että “jouduin päättämään, kumman kahdesta syövästä ottaisin mieluummin”.

”Kannattaa äänestää henkilöä, jonka ajatukset tunnet ja joista olet samaa mieltä”

Jos äänestän henkilöä A, joka on puolueen X ehdokas, ääneni hyödyttää myös saman puolueen ehdokasta B, joka on mielestäni täysi taulapää. Toisaalta, jos ehdokkaani pääsee läpi, hänen toimintaansa ohjaa puoluekuri. Suomessa parlamentaarista valtaa käyttävillä ihmisillä ei ole nk. imperatiivista mandaattia, eli velvollisuutta pitää kiinni vaalilupauksistaan. Siksi Suomessa voi helposti luvata tietoisesti muuta, kuin miten aikoo toimia. Esimerkiksi kaupallisessa markkinoinnissa tällainen on lailla kiellettyä, mutta ei parlamentaarisessa järjestäytymisessä.

Suomalainen puoluekenttä on erittäin kapea, ainakin, kun puhutaan siitä mielipiteiden kirjosta, jolle päätöksentekovalta asettuu. Näkyvyyttä toki saavat äärimielipiteet, mutta niillä ei ole päätöksenteolle juurikaan merkitystä. Puolueiden ajamat asiat ovat pääosin samoja, keskustelua herättävät lähinnä sävyerot. Siksi on melkoisen yhdentekevää, mikä puolue äänen saa.

”Jos jätät äänestämättä, ei sinulla ole oikeutta valittaa”

Valittaa mistä? Prosessin virheistä valittamiseen riittää äänioikeus, eli sillä, onko äänestänyt, ei ole merkitystä. Huonoista valinnoista valittaminen torpataan usein sillä, että ”itsehän olet ollut tätä päättäjäkokoonpanoa valitsemassa”, eli vastuu huonosta päätöksenteosta ja hallinnosta on äänestäjillä itsellään. Toisin sanoen osallistumalla päätöksentekoprosessiin valitsemalla toimijat, olet itse huonojen päätösten takana. Ainoa, joka ei ole vaikuttanut päätöksiin leikata koulutuksista, on se, joka jätti äänestämättä.

”Äänestämättä jättäminen on tehoton keino saada aikaan muutosta”

Ei ainakaan äänestämistä tehottomampi. Jos äänestysprosentti jää alhaiseksi, se kertoo, että demokraattisessa systeemissä on vika. Näyttää siltä, että 65-75 % kaikista annetuista äänistä päätyy kolmen tai neljän valtapuolueen laariin, joten valtajärjestelmän muuttaminen äänestämällä on vaikeaa. Suomen vaaleissa on käytössä D’Hondtin menetelmä, joka tarkoittaa sitä, että suurelle puolueelle annettu ääni on painavampi kuin pienelle puolueelle annettu. Se toisaalta takaa sen, ettei protestina äänestetty hevonpaskapuolue pääse oikeasti käyttämään koko yhteiskuntaa  vaikuttavaa valtaa, mutta se samalla pitää päätösvallan muuttumattomana. Yksikään radikaalipuolue ei nouse ja pysy painoarvoisena päättäjäpuolueena, koska niiden nousu perustuu usein epärealistisiin lupauksiin, joista on mahdotonta pitää kiinni hallitusvastuussa. Onneksi.

Tällainen järjestelmä osoittaa sen, että kunta- tai valtakuntapolitiikkaan pääsyyn kannattaa valita oikeiden asioiden ajamisen sijaan oikea puolue.

Saksalainen valtiomies Konrad Adenauer sanoi, että jos vaaleilla olisi oikeasti merkitystä, ne kiellettäisiin. Tällaisiin kohta sata vuotta vanhoihin lausahduksiin voi uskonsa nojata kuka haluaa, mutta ehkä se tässä asiayhteydessä on ihan sopiva aikajänne.

”Äänestäminen on jokaisen velvollisuus”

Ei ole, vaan oikeus. Ja oikeutta voi käyttää, jos haluaa. Suomessa on myös oikeus jättää äänestämättä ja tuo oikeus on tasan yhtä vahva kuin äänestämisoikeuskin. Äänioikeuden vastakohta on äänestyspakko, joka on käytössä melko harvassa maassa ja sitä on kritisoitu toimimattomaksi tavaksi edistää ihmisten vapaata tahtoa ja demokraattista valinnanvapautta.

”Jokaisella äänellä on merkitys”

Yksi ääni on hiekanjyvä suuressa laatikossa. Pieni äänestysprosentti sen sijaan vaikuttaa enemmän. Korkea äänestysprosentti, riippumatta siitä, kenelle ääni on annettu, vahvistaa parlamentaarisen päätösvallan legitimiteettiä, eli antamalla äänen hyvien päätösten tekijälle, vahvistetaan samalla huonojen päätösten oikeutusta.

Jos äänestäjä päättää protestoida vallalla olevaa järjestelmää jättämällä tyhjän äänen, se ei vaikuta äänestystulokseen, mutta nostaa äänestysprosenttia. Ja mitä korkeampi äänestysprosentti, sitä oikeutetumpia ovat huonotkin päätökset, joita parlamentaarikko tekee. Tyhjän äänen jättäminen on siis huono idea.

”Äänestämällä valitaan toimijat, jotka tekevät kaikkia koskettavat, usein suurta asiantuntemusta vaativat päätökset”

Tavallisen äänestäjän on siis osattava harkita, kuka ehdokkaista pystyy hoitamaan tehtävänsä riittävän laadukkaasti. Koska esimerkiksi eduskuntavaaleissa äänestettäessä ei voi tietää, ketkä päätyvät vaikkapa ulkoasiainvaliokuntaan, täytyy varautua siihen, että oma ehdokkaasi saa sitä vastuuta kannettavakseen. Esimerkiksi kun kyseisen valiokunnan työlistalla on asia ”Myanmarin kanssa tehtävä investointisuojasopimus”, oletko varma, että sinun ehdokkaallasi olisi ollut tähän asiaan jotain kunnollista sanottavaa tai riittävä tausta ymmärtää kokonaisvaltaiset vaikutukset asiassa? Minä en ole.

Hevonkukkua kiiltopaperissa

Michiganin yliopistossa vuonna 2010 julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset pitävät totena useammin aamulla saatua tietoa. Kognitiivisen psykologian uranuurtaja, professori Ulrich Neisser osoitti jo 60-luvun loppupuolella, että väsyneenä ihminen käyttää vähemmän resurssejaan kokemuspohjaiseen tiedon analyysiin. Toisin sanoen, kun ihminen on väsynyt, hän käyttää vähemmän rajallista energiaansa saadun tiedon oikeellisuuden tarkistamiseen. Näiden kahden asian yhteistuloksena on siis se, että niin aamulla kuin illallakin saatu tieto menee meillä helposti läpi, vaikka se olisi tekaistua. Hyväuskoisuus on siis meihin sisäänrakennettu ominaisuus. Luuletko, että tällä voisi olla yhteyttä siihen, että 2016-2017 Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjoinnissa esitetyistä talousfaktoista 75 % osoittautui mahdottomaksi näyttää toteen?

Lapsena meillä keskiaikaisella Pohjois-Pohjanmaalla isommat pojat aina kertoivat kaikenlaisista mahtavuuksista ja kamaluuksista, joita Ruotsissa oli tapahtunut. Ruotsissa asui kuulemma maailman rikkain lapsi, jonka viikkoraha oli monta sataa markkaa. Siellä oli myös ukko, jolla oli niin kovaääninen auto, että joka päivä pulppusi veri korvista. Ja läpi meni niin, että hulahti! Jutut menivät läpi siksi, että ne kertoi vanhempi kaveri, joka pystyi juomaan Jaffa-pullon yhdellä huikalla irvistelemättä, eli siis äärimmäisen kova jätkä. Ja toisaalta, oli mahtavaa, että jossain kaukana maailman äärissä oli paikka, jossa kaikki oli mahdollista. Ruotsi, the Land of Hope and Glory.

Tuolloin 70-luvulla tiedon määrä oli tietysti vähäistä nykyiseen verrattuna. Edistynein sosiaalisen median väline oli kahden jugurttipurkin väliin viritetty villalanka, joten jo pelkän saadun informaation tarkistaminen oli huomattavan hankalaa. Toisaalta virheellisen informaation jakamisen motiivit olivat lähinnä paikallisia ja ihan vain jakajan oman egon buustamiseen tarkoitettuja. Nyt virheellisen informaation tuottamisella pyritään edistämään suuria asioita, sillä jopa tienataan ihka oikeaa rahaa. Kun ollaan päästy tähän vaiheeseen, totuus ei ole enää pääasia.

Paskanpuhumista on tietenkin aina ollut ja tulee olemaan. Todenmukaisuuden varmistaminen on vielä tuossa vaiheessa helppoa, sen kun tarkistaa Wikipediasta. Kiinnostavaa on se, että älykäs ja manipuloiva tiedottaja pystyy heittämään meille tiedon kuluttajille sopivasti ajatuksia ohjaavan “informaatioaihion”, jonka me sitten viimeistelemme omilla olettamuksillamme, uskomuksillamme ja toiveillamme. Niin me sitten päädymme johtopäätökseen, jossa voimme todeta, että minun ja alkuperäisen tiedottajaorganisaation ajatukset täsmäävät hyvin toisiinsa. Koska me ihmiset tykkäämme asioista, jotka tuntuvat tutuilta, manipulointi on helppoa kuin heinän syönti. Joku toinen siis päättää kerta toisensa jälkeen siitä, mistä me pidämme. Tämä teoria ei tietenkään pidä paikkaansa sinun kohdallasi, rakas lukijani, sillä sinä olet keskimääräistä huomattavasti älykkäämpi, etkä siksi manipuloitavissa.

Kyllä hyvä tarina aina tylsän totuuden voittaa, sehän on selvä. Ongelma siitä tulee, kun me aktiiviset yhteiskunnan jäsenet perustamme toimintamme faktoihin, jotka ajavat jonkun toisen tahon etuja. Tuntuu vähän siltä, kuin me tiedon kuluttajat, käyttäjät, jalostajat ja jakajat joutuisimme itse päättämään, mihin uskomme ja luotamme. Oli helpompaa, kun meidän tarvitsemamme tieto annettiin meille määrämittaisena ja valmiiksi totuudeksi leimattuna.

Lopuksi pyydän saada huomauttaa, että nuo ensimmäisen kappaleen “faktat” ovat kaikki hevonpaskaa ja vedetty kokonaan hatusta. Mutta uskoitpahan.

Turha ostos on elintarvike

Vitsi, että meillä on rahaa! Ainakin yleisellä tasolla. Ja me olemme tajunneet, että rahaa voi myös käyttää. Muinoin ihmiset raatoivat kynnet verillä ja se tuntui riittävän elämän sisällöksi ihan sellaisenaan. Rahaa säästettiin ja viimeisen yskäisyn jälkeen sitä samaa rahaa säästivät jälkipolvet. Nykyään ihmiset käyvät töissä, tienaavat rahaa ja kuluttavat sen vapaa-aikanaan. Ja kun sitä rahaa tulee enemmän kuin mitä peruselämä vaatii, on löydettävä uusia kohteita kuluttaa.

Ihmiskunta on sillä tavalla tehokas, ettei irtoraha varmasti jää noukkimatta. Jos siis jossain on budjetoimatonta pätäkkää, sitä varten perustetaan palvelu, johon joutilaan talousresurssin voi käyttää. Noiden palveluiden kirjoa rajoittaa vain mielikuvitus. Me kuluttajat olemme erinomaisen hyviä perustelemaan, miksi tämä hankintamme ei edusta turhuutta, vaan on ehdottomasti tarpeellista.

Markkinamiehet saavat täysin järkevät ihmiset harjaamaan kieltään hammasharjalla ja ostamaan sitä varten erikoisharjan. He myyvät meille utarevaseliinia kymmenien tuhansien eurojen litrahinnalla naamarasvaksi vakuutellen, että vuosikymmenten ihransyönnillä turvotettu ja tupakanpoltolla rypytetty naamanahka oikenee liisteröimällä sitä hajustetulla rasvalla. He saavat meidät vakuuttuneiksi siitä, että kannattaa ja on oikeastaan elintärkeää tunkea säännöllisesti puutarhaletku hanuriin ja suorittaa puhdistava huuhtelu. Se on syytä suorittaa sitä varten perustetussa hoitolassa, tietenkin, ja 120 euroa kerralta. Tai siis terapiasessiolta. Jotkut meistä ostavat akkuporakoneen, jossa on wifi ja usb-portti. Ja onhan jääkaapin päästävä itsenäisesti nettiin, selvähän se.

Kaupunkilaisen pikkurouvan henkistymisprosessin ja hyvinvointipyrkimysten eteenpäinviemiseksi ei hulluinkaan idea ole liian hullu ja jos markkinahenkilö tuon kohderyhmän saa omakseen, ei millään ole rajaa. Moderni ja tiedostava city-rouva voi muuttaa taikavoimillaan ihan perusjärkevän aviomiehensä lakto-ovovegaaniksi tai saa hänet osallistumaan vipassana-meditaatioretriittiin ilman, että mies itse osaa asiaa edes kyseenalaistaa.

Kyse on kuvitelman kaupasta. Kuvitelma on tarkemmin ruodittuna odotus paremmasta elämästä, siis nimenomaan helposti saavutettavasta paremmasta elämästä. Meillä täällä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden pumpulipilvessä surffaillessa on joskus vaikeaa konkretisoida, mitä pitäisi lisätä, jotta elämä tästä vielä paranisi. Paimiolainen haluaa turkulaiseksi, turkulainen helsinkiläiseksi, helsinkiläinen tukholmalaiseksi ja tukholmalainen eurooppalaiseksi. Eurooppalainen haluaa kaupungista metsään, mikä onkin paljolti sama asia kuin paimiolaisuus. Iso muutos ei ole kaikille aivan käden ulottuvissa. Saavuttamattomuuden tuskaa voi onneksi lievittää ulkoisella hyvällä, eli kuluttamalla tarpeettomaan, eli siihen paljon parjattuun turhuuteen.

Paremman elämän tavoittelu ajaa meitä työskentelemään uutterammin suuremman palkan eteen, joka saa aikaan kuluttamisen tarpeen, josta syntyy parempaa elämää tarjoavia palveluita, joiden hankkimiseksi tarvitaan rahaa, jota saa työskentelemällä tehokkaammin…

Osoittaakseni paheksuntaa kerskakulutusta kohtaan, ajattelin pitää tänään henkilökohtaisen kuluttamattomuuspäivän. Koska en mene kauppaan, keitän kahvikoneellani hyvät kahvit kolumbialaisista pavuista, valmistan shampanja-tapiiritapenadeillallisen, kytken virran älytelevisiooni ja katson Netflixistä kantaaottavan dokumentin kulutusyhteiskunnasta.

Sopiva murhe pitää joutavan ilkamoinnin loitolla

Minulla oli kokous Tampereella. Olin istunut viime aikoina autoni kuskin penkillä vähän liikaa ja toisaalta minulla oli melkoisesti töitä rästissä, joten ajattelin käyttää matkustusvälineenä tällä kertaa  junaa. Tampereen kokous alkoi klo 9.00, joten seitsemältä Turusta lähtevä juna veisi minut ajoissa mestoille, perillä olisin kello 8.42. Sitten vain taksilla pöydän päähän nuijimaan kokous liikkeelle. Juna takaisin Turkuun lähtisi klo 12, joten varasin kokouksen Turkuun kello 15. Luvassa oli siis leppoisa päivä, kaksi kokousta, hyvää aikaa valmistella niitä ja saada rästihommatkin eteenpäin. Eipä hassumpaa, tuumin.

Virhe.

Astuin junaan ja löysin paikkani. Paikallani istui äijä, jolle sanoin ystävällisesti (tietenkin), että noinkohan olisi käynyt pieni kömmähdys ja istuisit minulle varatulla paikalla. Ukko oli sitä mieltä, että eihän tämä vaunu ole täynnä, joten “istu johonkin muualle, koska minä olen jo ehtinyt tähän asettua”. Viimeksi kun kävin tämän saman keskustelun, istuin todellakin muualle. Sen seurauksena vaihdoin paikkaa käytännössä jokaisen aseman jälkeen, sillä istuin aina jonkun toisen paikalla. Niinpä sanoin tuolle paikkani valloittaneelle äijälle, ettei hänen ehdotuksensa käynyt minulle, koska joutuisin vaihtelemaan paikkaani myöhemmin. Äijä ei antanut periksi, vaan äkytti, kuinka hänellä oli iso työ ryhtyä vaihtamaan paikkaa. Tässä vaiheessa totesin jo ehkä jossain määrin, no, käytetään nyt vaikka sanaa “määrätietoisemmin”, että aioin pysyä kannassani ja halusin asetella teräksiset pakarani minulle myytyyn penkkiin.

“No migä täsä nyssit niippal gauhia vaikkia ol..”, änkytti äijä ja niinhän se minun pinnani alkoi jo kiristyä. Kestihän sitä hyvää päivää melkein aamuseitsemään.

Kerroin possulle, että tämän asian lopputulos on selvä: minä istuisin kohta tuolla penkillä ja tällä neuvottelulla vain ratkaistaisiin se, millä tavoin vaihto tapahtuisi.

Ilmeisesti hieman punakoituva ilmeeni viestitti ukolle jonkin sortin sanatonta signaalia, sillä hän alkoi keräilemään kamojaan ja lähti menemään.

Istuin paikalle 67, joka oli sopivasti WC:n vieressä. Tässä alkumatkasta ei pistävä virtsanhajukaan kirvellyt silmiä mitenkään erityisen kovasti, sen verran vain, että muistin olevani elossa.

Oletteko koskaan yrittäneet junan puhelinkopissa hoitaa puhelinasiaanne niin, että käytätte samalla tietokonetta? Ettepä tietenkään, ja nyt minä tiedän, miksi. Opin myös samalla, että tuohon puhelinkoppiin on ilmeisesti joku maksimiaikajärjestelmä, sillä oven takana oli pian koputtelemassa kanssamatkustaja, joka heilutteli minulle puhelintaan ja halusi koppiin. Nyt oli minun vuoroni kerätä kamojani ja palata paikalleni. Johtopäätökseni oli, että työpuheluiden hoitaminen junamatkalla täytyy asettaa nk. toissijaisten työtehtävien koriin.

Saavuin Tampereelle heti yhdeksän jälkeen ja taksi vei minut kokouspaikkaani. Ryntäilyn ja anteeksipyytelyn jälkeen pääsimmekin aloittamaan kokouksen puolisen tuntia myöhässä, mutta  loppuosaltaan se sujui ihan mukavasti. Kokouksen jälkeen pikainen lounas ja takaisin rautatieasemalle, jossa nousin Turkuun menevään junaan. Urean pistävän ammoniakkinen tuoksu junavaunussa ottikin minut vastaan ihan kaikessa voimassaan.

Junassa on langaton verkko, mikä on oikein hieno juttu, etenkin, jos sitä ei tarvitse mihinkään tärkeään. Latasin minulle lähetettyä PowerPoint-tiedostoa Tampereen ja Humppilan välisen ajan, sillä se piti hyväksyä ehdottomasti ennen kello kuuttatoista. Puhelimen oma yhteys onneksi oli sen verran siedettävä, ettei asiasta saatu kovin suurta ongelmaa. Ryhdyin siis valmistelemaan iltapäivän kokousta.

Nyt oli ihan hyvä meininki. Sain siinä matkalla tehtyä paljon töitä ja ratkaistua erään mutkikkaan ongelmankin, joten oli sellainen hyvän tekemisen olo. Tuntui, että loppupäiväni voisi pilata vain huono onni.

Ja tänään sen nimi oli sähkövika.

Istuin siinä liikkumattomassa junassa ja katsoin, kun sisälläni asuva hyvä tahto ja sydämeni lämpö kirmasivat pitkin vaaleanruskeaa oraspeltoa kohti räntäsateista sumumassaa. Kello viidentoista kokous Turussa tulisi olemaan menetetty. Se mahtoi harmittaa ennenkaikkea niitä, jotka olin kutsunut siihen Helsingistä. No, pääsivätpähän käymään Turussa, toisin kuin minä.

Lopulta, aikaan, jolloin se ei enää minua kiinnostanut, ajelin rautatieasemalta kotiin. Merilokin kokoiset räntähiutaleet losahtelivat kiveniskemän halkaisemaan tuulilasiini ja Turku näytti Neuvostoliitolta. Suljin autoradion, pääosin siksi, että tuntikausien kusenhajussa istuminen sai pääni särkemään murhaavasti, mutta myös siksi, että tajusin jotain.

Meillä kaikilla on harmitusbudjetti, jonka koko ja sisältö riippuvat aina ihmisestä. Meillä on usein välibudjetteja, jotka ohjaavat toimintaamme pysymään kokonaisbudjetissa. Niiden avulla on tarkoitus välttyä harmituksen ylijäämältä. Ylijäämä on kestokykymme ylittävää murhetta ja sen käsittely on aina työlästä ja joskus jopa ylivoimaista. Ylijäämä myös vaikuttaa meidän itsemme lisäksi työhömme ja lähimmäisiimme, joskus pysyvästi.

Minun harmitusbudjettiani täytettiin tällä kertaa matkustusongelmilla. Jollakin toisella murheet ovat isompia, toisella pienempiä. Se, miten murheita ja harmeja käsitellään, ratkaisee paljon.  Arkipäivän harmitus tarvitsee vastapainoa, purkamisen keinoja ja kyvyn nousta jaloilleen. Me myös tarvitsemme arkipäivän harmitusta, sillä se kehittää harmituslihaksiamme, joka taas auttaa meitä kestämään pahempaa. Ja sitä paitsi, sopiva ja määrämuotoinen, sellainen salonkikelpoinen murhe pukee meitä suomalaisia hyvin. Sopiva murhe pitää joutavan ilkamoinnin loitolla.

Niin, että tarkemmin ajatellen, eipä tämä päivä minua tainnutkaan kaataa. Eikä minulla ole mitään näyttöä siitä, etteikö huominen voisi olla koko vuoden paras päivä!

Pidättyväisyys on laiskuutta

Ihmisillä näyttää olevan tarve pidättyä mitä erilaisimmista asioista. Joskus pidättäydytään viinasta, joskus lihasta ja joskus vaikkapa ostamisesta. Eikä huomiotta voi jättää ympäristöaktivisteja, jotka pidättäytyvät poliisille aina katsomansa tarpeen mukaan.

Toisinaan pidättyväisyys on vääjäämätöntä. Kun pakko ottaa ensisijaisuuden kruunun päälaelleen, tahdosta tulee lakeija.

Otetaan esimerkiksi vaikka kolme ihmiselämän peruspilaria: työn tekeminen, terveys ja hauskanpito. Laitetaan nämä otsikot kuvitteellisen kolmion kärkiin ja katsotaan kuviota tarkemmin. Voimme pian todeta, että kaksi näistä aktioista voidaan toteuttaa kerrallaan, kolme aiheuttaa ongelmia.

Jos haluat tehdä riskisti töitä ja edistää aktiivisesti terveyttäsi, joudut pidättymään kunnollisesta hauskanpidosta. Jos et pitäytyisi, joutuisit käyttämään siihen terveyttäsi edistävään lepoon budjetoitua aikaa ja se on tuhon alku.

Jos sitä vastoin päätät pitää hyvää huolta terveydestäsi ja pitää oikein tosissasi hauskaa, huomaat sen olevan melkoisen mahdotonta jo rakenteellisesti, mutta myös ajankäytön kannalta. Esimerkiksi jos lähdet vaikka poikien kanssa kalaan perjantaina ja palaat sieltä sunnuntain tienoilla, menee maanantai helposti ihan huilaillessa ja hävinneen terveyden etsiskelyssä, eikä työnteosta tule mainittavasti mitään.

Hauskanpidon ja työn yhdistäminen onnistuu kyllä helposti, mutta selvää on, että terveys siitä kärsii, etenkin iän karttuessa. Olen kuullut muiden muassa muusikoiden yrittäneen tätä joskus. Se lienee kuitenkin taksitolpan juttuja.

Väittäessäsi, että nämä kolme perustarvetta voi täyttää yhtä aikaa, olet väärässä. Jos taas olet tekevinäsi töitä, olet pitävinäsi huolta terveydestäsi ja olet pitävinäsi hauskaa, tämä onnistuu kyllä.

Pidättäytyminen on joskus myös helppoa. Olen huomannut, että piirisarjatason rokkenrolkeikkoja tehdessä backstageksi kutsuttavaan siivouskomeroon on jo vuosikaudet änkeytynyt pääosin melko riuskakuntoista, olutmarinoitua sikanautaa, jolloin muun muassa lihallisista iloista pidättäytyminen on ollut hyvinkin vaivatonta.

Pidättyväisyyttä on pidetty keinona parantaa elämänlaatua. Tähän ovat kehottaneet milloin uskonnolliset piirit, milloin kohtuutta kaikkeen vaativat tädit tai vaikka poliittisia pyrkimyksiään ajavat tahot. Kyse on oikeasti siitä, että pidättyväisyys on saavutettujen mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä, mikä on helpompaa kuin uusien mahdollisuuksien lisääminen. Johtopäätös on helppo vetää: pidättyväisyys on laiskuutta.

All in, ystävät!