Olen harrastellut epäsäännöllistä kuntosalilla käyntiä muun pseudourheilun lomassa aika kauan. Saamattomuuttani en vain ole saanut siitä koskaan tehtyä sellaista elämäntapaa, että harrastus olisi ollut edes vähän hyödyllistä.
Muutamia vuosia sitten päätin varustaa itselleni ikioman kuntosalin autotalliin. Kuningasajatus oli se, että salille lähteminen ei vaadi järjestelyitä, eikä kenestäkään muusta tarvitse treenatessaan välittää. Kesäaikaan treenaaminen oli oikein mukavaa, joskin laitteiden vaatimaton määrä teki treenistä aavistuksen spartalaista. Talvi kuitenkin aiheutti vähän päänvaivaa. Muutamana talvena lähenneltiin välillä -20 asteen pakkaslukemia ja treenaaminen noissa olosuhteissa vaatii enemmän selkärankaa kuin minulla sitä on.
Päätin sitten palkita aiheettomasti itseni ja hankin kuntosalikortin vuodeksi työpaikan lähellä olevalta salilta. Valoisa, siisti, lämmin ja avara sali, jossa on paljon suorituspaikkoja ovat asioita, jotka muutaman vuoden autotallitreenaamisen jälkeen tuntuvat ylellisyydeltä.
Olen huomannut muutamia silmäänpistäviä asioita salilta, joista tässä haluaisin vähän avautua. Katson kuntoilumaailmaa tuon salin käyttäjäkunnan varttuneimman neljänneksen näkökulmasta ja annankin sen sävyttää huomioitani suodattamatta.
Kuntosalitreenaajat ovat aina vihaisia. Minulle ei ole vielä oikein selvinnyt se, miksi salilla täytyy näyttää pyhää vihaa puhkuvalta ja murheen loputtomaan syöveriin uponneelta. Olen päätellyt, että salikuntoilijat eivät haluaisi käydä salilla, mutta heidän on pakko. Ja harmittaahan se. Voihan toki olla, että nuo muut eivät ole treenanneet talvisella autotallisalilla, eivätkä siksi tiedä, että pahempaakin voisi olla.
Käyttämälläni salilla käy paljon nuoria naisia. Monet heistä treenaavat todella kovaa ja se näkyy. Heillä ei myöskään ole minkäänlaista aikomusta peitellä treenaamisensa tuloksia, sillä vaatevalinnat ja minun mielestäni varsin vahva ja huoliteltu meikkaaminen muistuttavat ennemminkin joidenkin herrasmiesklubien yleisilmettä kuin tavallisen kuntosalin.
Viihdyttävintä seurattavaa on kuitenkin se uskomaton soidintanssi! Pakaransa kireäksi treenanneet ja ne trikoisiin pukeneet tytöt nauttivat nuorten, hormoneitaan puhkuvien miesten kaikkivoipaisista katseista. Testosteronin hajuiset nuorukaiset etsivät salilta tarkasti kohdan, jossa hauiskääntöään voi tehdä niin, että pitkäripisinen sekä huomaa, että on nähtävissä. Tytöt saavat loputtomasti ihailevia katseita ja he vastaavat niihin hieman ylimielisen oloisella ja näennäisellä välinpitämättömyydellä mikroaaltouunin kokoisten korvakuulokkeidensa kuurouttamana. Peilin edessä karhun lailla murahteleva perus-Jonne väärin päin käännetyssä lippiksessään ei tosin varmasti jää prinsessalta huomaamatta. Feromonipilvi melkein näkyy.
Sitten olemme me keski-ikäiset miehet, joiden takaraivoissa pyörii häilyvä kuva ajoista, jolloin oikeasti rautaa nostettiin. Ei välttämättä nostettu, mutta sellaiseksi aivomme ne muistot kultaavat. Ensin me kokeilemme niillä samoilla painoilla, joilla se uljas nuorukainen liikettään tekee. Se ei tietenkään onnistu edes nostotekniikasta tinkimällä, joten peruutamme sopivasti pienempään painoon. Ensimmäisestä toistosta alkaen tuntuu kuin elämä puristuisi silmämunista ulos, joten vaihdamme taas pienempään taakkaan. Sen jälkeen voivottelemme näkyvästi kipeää olkapäätämme, jotta jos joku olisi halveksuen noteerannut harjoituspainomme, meillä olisi selitys heikkoudellemme. Ja todennäköisesti olemme ihan oikeasti kipeitä, koska revimme iän ja elintapojemme rapistamat lihaksemme rikki liian suurilla painoilla ja olemattomalla tekniikalla. Häpeän itseäni aika usein salilla.
Olen todennut, ettei viisikymppisen lihas enää mainittavasti kasva. Jostakin syystä en yleensä havaitse ikätoverieni kävelevän ulos salilta ne kuuluisat appelsiinit kainaloissa. Varmasti kävelisimme, mutta tunnin salitreeni rajoittaa musertavasti kykyämme käyttää lihaksiamme tahdonalaisesti, eikä pullistelu enää tunnu sen arvoiselta, että sitä kannattaisi harrastaa. Eikä kengännauhojen sitominen.
Ehkä salitreenillä on muitakin vaikutuksia, kuten vaikka toimintakyvyn mahdollistaminen elämän loppuosalla. Ne lihakset olisin halunnut, mutta tuokin kyllä käy. Tai käy, jos en muuta saa.
Mielipiteiden maitolaituri 
Hyvää pohdintaa kuntosalin omanlaisestaan maailmasta, jossa narsismin riemuvoitto lyö kättä uudenvuodenlupausten kanssa, nuoruus pullistelee ja keikuttelee ja seassa eri vaiheissaan olevat eläkeläisparvet seilaavat etsimässä laiteviidakosta mahdollisuutta lisävuosiin.
Meikäläinen on silläkin areenalla epäsäännöllinen kulkija ja haaskalintu, joka lepattaa lähivuosina eläkeläisparveen kiskomaan ja vetämään, repimään ja työntämään kauemmaksi perälautaa, joka silti on päivä päivältä lähempänä. Mutta sitä ennen pystyy aina tekemään joitakin havaintoja lajitoverikohteista, kunhan ei vilkaise omaa kuvaansa salin heijastelevista ikkunapinnoista.
Koska kesä ja vähän tuo pikku kiinanpirulainen on syönyt intoa salitreeneihin sain kirjoituksestasi nyt uutta muistinvirkistystä palailla pelipaikoille kun räntäsade alkaa ja kaamos kaataa pikitervaisen viittansa kaiken ylle.
Kiitos kirjoituksesta! Klara Saken
TykkääTykkää