Havaintoja kuntosalilta

Olen harrastellut epäsäännöllistä kuntosalilla käyntiä muun pseudourheilun lomassa aika kauan. Saamattomuuttani en vain ole saanut siitä koskaan tehtyä sellaista elämäntapaa, että harrastus olisi ollut edes vähän hyödyllistä. 

Muutamia vuosia sitten päätin varustaa itselleni ikioman kuntosalin autotalliin. Kuningasajatus oli se, että salille lähteminen ei vaadi järjestelyitä, eikä kenestäkään muusta tarvitse treenatessaan välittää. Kesäaikaan treenaaminen oli oikein mukavaa, joskin laitteiden vaatimaton määrä teki treenistä aavistuksen spartalaista. Talvi kuitenkin aiheutti vähän päänvaivaa. Muutamana talvena lähenneltiin välillä -20 asteen pakkaslukemia ja treenaaminen noissa olosuhteissa vaatii enemmän selkärankaa kuin minulla sitä on. 

Päätin sitten palkita aiheettomasti itseni ja hankin kuntosalikortin vuodeksi työpaikan lähellä olevalta salilta. Valoisa, siisti, lämmin ja avara sali, jossa on paljon suorituspaikkoja ovat asioita, jotka muutaman vuoden autotallitreenaamisen jälkeen tuntuvat ylellisyydeltä.

Olen huomannut muutamia silmäänpistäviä asioita salilta, joista tässä haluaisin vähän avautua. Katson kuntoilumaailmaa tuon salin käyttäjäkunnan varttuneimman neljänneksen näkökulmasta ja annankin sen sävyttää huomioitani suodattamatta. 

Kuntosalitreenaajat ovat aina vihaisia. Minulle ei ole vielä oikein selvinnyt se, miksi salilla täytyy näyttää pyhää vihaa puhkuvalta ja murheen loputtomaan syöveriin uponneelta. Olen päätellyt, että salikuntoilijat eivät haluaisi käydä salilla, mutta heidän on pakko. Ja harmittaahan se. Voihan toki olla, että nuo muut eivät ole treenanneet talvisella autotallisalilla, eivätkä siksi tiedä, että pahempaakin voisi olla.

Käyttämälläni salilla käy paljon nuoria naisia. Monet heistä treenaavat todella kovaa ja se näkyy. Heillä ei myöskään ole minkäänlaista aikomusta peitellä treenaamisensa tuloksia, sillä vaatevalinnat ja minun mielestäni varsin vahva ja huoliteltu meikkaaminen muistuttavat ennemminkin joidenkin herrasmiesklubien yleisilmettä kuin tavallisen kuntosalin. 

Viihdyttävintä seurattavaa on kuitenkin se uskomaton soidintanssi! Pakaransa kireäksi treenanneet ja ne trikoisiin pukeneet tytöt nauttivat nuorten, hormoneitaan puhkuvien miesten kaikkivoipaisista katseista. Testosteronin hajuiset nuorukaiset etsivät salilta tarkasti kohdan, jossa hauiskääntöään voi tehdä niin, että pitkäripisinen sekä huomaa, että on nähtävissä. Tytöt saavat loputtomasti ihailevia katseita ja he vastaavat niihin hieman ylimielisen oloisella ja näennäisellä välinpitämättömyydellä mikroaaltouunin kokoisten korvakuulokkeidensa kuurouttamana. Peilin edessä karhun lailla murahteleva perus-Jonne väärin päin käännetyssä lippiksessään ei tosin varmasti jää prinsessalta huomaamatta. Feromonipilvi melkein näkyy.

Sitten olemme me keski-ikäiset miehet, joiden takaraivoissa pyörii häilyvä kuva ajoista, jolloin oikeasti rautaa nostettiin. Ei välttämättä nostettu, mutta sellaiseksi aivomme ne muistot kultaavat. Ensin me kokeilemme niillä samoilla painoilla, joilla se uljas nuorukainen liikettään tekee. Se ei tietenkään onnistu edes nostotekniikasta tinkimällä, joten peruutamme sopivasti pienempään painoon. Ensimmäisestä toistosta alkaen tuntuu kuin elämä puristuisi silmämunista ulos, joten vaihdamme taas pienempään taakkaan. Sen jälkeen voivottelemme näkyvästi kipeää olkapäätämme, jotta jos joku olisi halveksuen noteerannut harjoituspainomme, meillä olisi selitys heikkoudellemme. Ja todennäköisesti olemme ihan oikeasti kipeitä, koska revimme iän ja elintapojemme rapistamat lihaksemme rikki liian suurilla painoilla ja olemattomalla tekniikalla. Häpeän itseäni aika usein salilla. 

Olen todennut, ettei viisikymppisen lihas enää mainittavasti kasva. Jostakin syystä en yleensä havaitse ikätoverieni kävelevän ulos salilta ne kuuluisat appelsiinit kainaloissa. Varmasti kävelisimme, mutta tunnin salitreeni rajoittaa musertavasti kykyämme käyttää lihaksiamme tahdonalaisesti, eikä pullistelu enää tunnu sen arvoiselta, että sitä kannattaisi harrastaa. Eikä kengännauhojen sitominen. 

Ehkä salitreenillä on muitakin vaikutuksia, kuten vaikka toimintakyvyn mahdollistaminen elämän loppuosalla. Ne lihakset olisin halunnut, mutta tuokin kyllä käy. Tai käy, jos en muuta saa.

Advertisement

Hygieniaa tuuripelillä

Keski-ikäisyyden astellessa elämää aivan keskeisesti ohjailevaksi tekijäksi, olen huomannut ongelmia, joita en aikaisemmin tiennyt edes voivan olla olemassa. Tuon vääjäämättömän taantuman mukanaan tuomista asioista puhutaan kyllä mediassa paljon, mutta ei ihan kaikesta.

Huomasin muutama vuosi sitten, ettei käsieni pituus enää oikein riittänyt siihen, että olisin voinut lukea lehdestä muutakin kuin vain otsikot. Suuntasin määrätietoiset askeleeni optikolle ja muutaman viikon päästä kasvojani koristivat silmälasit. Niinhän se maailma taas aukesi ja mukavalta tuntui. Mutta varsinkin lähinäön alati huonontuessa, ovat ongelmaksi tulleet tilanteet, joissa silmälaseja ei voi käyttää, mutta silti pitäisi nähdä.

Esimerkiksi suihkussa. Minullahan ei päässäni hiuksia ole, joten ne eivät minulle päänvaivaa aiheuta. Mutta päässä on kuitenkin partaa ja sitä pitää pestä aika usein. Vieläkään tässä ei ole ongelmaa. Ei, ennenkuin olen siellä suihkussa ja yritän keksiä, millä aineella jouheni pesen.

Asun yksikössä, jonka kaikki muut jäsenet ovat naisia. He käyttävät, ainakin minun mielestäni, melkoisen suuren määrän erilaisia aineita itsensä puhdistamiseen. Siksi kylpyhuoneessani on muovinen rasia, joka on täynnä purkkeja ja pulloja. Siitä rasiasta minäkin olen ottanut parranpesuaineeni ja kulloinkin käteen sattuvalla kemikaalilla olen ehostanut itseni yhteiskuntakelpoiseksi lajini edustajaksi.

Noissa purnukoissa on paljon tekstiä, joissa kerrotaan sisällön laadusta tai käyttötarkoituksesta. Varmasti paljon muutakin. Minä en siitä tosin saa mitään selvää, sillä teksti on minun näkökyvylleni ehdottomasti liian pientä. Siksi ainevalintani on ollut täysin sattumanvaraista.

Ryhdyin tässä eräänä päivänä lasit päässä ihan asiakseni tutkimaan, millä aineilla oikeastaan partani pesen. Motiivinani oli pääosin uteliaisuus, mutta kieltämättä halusin myös varmistua turvallisuudestani, vaikka toki oletin, ettei tuossa rasiassa voi olla mitään vaarallista. Mutta silti.

Kävi ilmi, että olen pessyt partaani muiden muassa shampoolla, hoitoaineella, suihkusaippualla, kosteusvoiteella, Veet-karvanpoistoaineella, Frozen Mocha-hoitavalla sävytteellä, softening rice scrubilla, energising shower scrubilla ja shine protect conditionerilla. Koska näköaistini on ollut rajoittunut, olen yrittänyt määritellä käyttämääni ainetta muilla aisteilla, kuten haju- ja myönnetään, että myös vähän makuaistilla. Se täytyy sanoa, että osa noista tuotteista maistuu oikein hyvältä, osa taas ei. Mitä aineet ovat – en osaa sanoa, mutta ainakin suklaata ja vadelmaa on viime aikoina havainnoitu.

Pesutulos on ollut aina oikeastaan sama. Tuoksu on, ainakin pääsääntöisesti, oikein hyvä, joten positiivisen puolelle kokemukset jäävät.

Haluaisin kuitenkin esittää kemikaalitehtailijoille vienon toiveeni, johon uskon, että joku muukin saattaisi haluta yhtyä. Toivoisin, että sellaiseen purnukkaan, joka sisältää pesuun tarkoitettua ainetta, painettaisiin isokokoinen ja selkeäkontrastinen symboli. Joku sellainen, joka olisi sovittu ja standardoitu, jotta kaikkialla maailmassa puolisokeat äijät tietäisivät, mitä ainetta itseensä hierovat. Kustannus ei varmasti olisi aivan mahdoton ja toisaalta olisin valmis maksamaan vähän enemmän siitä, että tiedän, mitä kamaa käytän.