Viisikymmentä. Minä olen elänyt nyt viisikymmentä vuotta. Viisikymmentä yhtä pitkää vuotta keskeytyksettä. Sydämeni on lyönyt koko sen ajan, veri on kiertänyt samoissa suonissa koko sen ajan. Aika hyvin, eikö?
Viiteen vuosikymmeneen on mahtunut tähän astisen elämäni parhaat ja huonoimmat hetket. Niiden välissä on ollut muita unohtumattomia hetkiä. Myös jo unohdettuja ja totta puhuen muutaman olisi voinut unohtaa, jos voisi. Joitakin hetkiä kannattaisi varmasti muistaa, vaikka niitä ei enää kovalevyltä löydy.Olisin voinut elää tuon pätkän eri tavalla kuin elin. Osan siitä olisin halunnut elää toisin. Osan juuri näin. Samapa se, sillä se on jo eletty. Mennyttä ei saa enää muutettua, vaikka haluaisi.
Aika ei ole oikeastaan kulunut mihinkään. Aika on jolkottanut omaa tahtiaan ja minä olen siinä sen virrassa räpiköinyt sen, minkä olen voinut. Aikaa ei ole minun tempoiluni kiinnostanut, minun tekemiseni ovat vaikuttaneet oikeastaan vain minuun. Maailma on pyörinyt omilla ehdoillaan. Minun tekemiseni eivät ole siihen vaikuttaneet oikeastaan mitenkään. Maailma pyöri jo ennen minun saapumistani tänne ja jatkaa matkaansa vielä minun täältä lähdettyäni. Tuo viidenkymmenen vuoden hetki on ollut vain häviävän pieni vilahdus tässä kaikessa. Mutta se on ollut minun ainoani. Tämä oli minun elämäni ainoa ensimmäinen viisikymmentä vuotta.
Muistan vielä hyvin, kuinka kammoksuin ikääntymistä. Kuinka se tuntuikaan etäiseltä ja kamalalta! Nyt mieli on muuttunut. En suin surminkaan haluaisi olla enää parikymppinen tai edes kolmekymppinen. Onneksi niistä kaaoksen ja epävarmuuden vuosista on päästy yli. Eipä silti, ei tämä oppimisen matka ole vielä lähellekään valmis. Mikään ei ole oikein vielä valmista.
Ehkä minun olisi eletyn elämäni myötä tulleen kokemuksen vuoksi annettava elämänohjeita nuoremmilleni. En halua. Ei minusta neuvojaksi ole. Enhän minä edes tiedä, miten eläisin tuon saman pätkän uudelleen, jos se olisi mahdollista. Luultavasti tekisin samat virheet. Parikymppiselle itselleni voisin silti jonkun neuvon antaa, mutta se olisi turhaa, koska en todennäköisesti sitä kuuntelisi. Siinä iässä viisikymppisen isälliset jorinat olisivat minulle vain taantuneen vanhuksen dementoitunutta löpinää vailla todellisuutta. Joten jättäisin neuvomatta.
Nytkö pitäisi sitten alkaa odottamaan, että tämä elämä loppuu? Ehkä ei. Kyllä se kai loppuu ihan itsestäänkin. Onneksi en voi miettiä, miten minun olisi kannattanut tulevaisuuteni elää. Haluan kulkea loppuelämäni kasvot menosuuntaan, en kävellä selkä edellä tulevaisuuteen.
Yritän kertoa itselleni, että tämä elämä on koko ajan tehokasta peliaikaa. Ei erätaukoja, ei juomataukoja, vaan jokainen hetki merkitsee. Vähemmän puolustuspeliä ja enemmän aktiivista hyökkäämistä. Toivon itselleni rohkeutta muuttaa asioita, joista en pidä. Toivon voimaa hylätä turhan painolastin ja uskallusta valita sellaista, joka antaa enemmän kuin ottaa.
Jos ajokortissa ei lukisi syntymäaikaa, tietäisiköhän sitä olevansa viisikymppinen? Vai eläisikö sitä elämäänsä välittämättä siitä, minkä ikäinen on? Sitä ihmettelisi vain omituista tarvetta hankkia joustovyötäröllisiä housuja ja monitaskuista liiviä. Kummastelisi halua huilata, kun on sitonut kengännauhat tai sitä, miten kunnollinen kuppi kahvia houkuttaa yhä useammin kuin taskulämmin Jaloviina. Aika kiehtova ajatus! No, kohtahan sitä ei enää syntymäaikaansa muista tarkistamatta, joten sitä kohti mennään.
Mielipiteiden maitolaituri 