Läski on yhteinen asia

Astuin tänä aamuna sille samalle puntarille, joka neljätoista kuukautta sitten näytti allani lukemaa 110. Nyt numero oli 80,2. 

Harvakseltaan tavattavat kaverit ja tuttavat huomaavat eron entiseen. Kommentteja näyttää tulevan aika herkästi, enkä osaa niistä loukkaantua, vaikka viime aikoina muistelen ohjeistetun, ettei toisten ulkonäköä olisi syytä kommentoida millään tavalla. Tähän mennessä kukaan ei, ainakaan käsittääkseni, ole pahansuovasti kommentoinut, vaan päinvastoin huomattavan positiiviseen sävyyn. Enkä löydä kovin paljoa loukkaantumisen tarvetta siinä, että ihminen sanoo toiselle jotakin myönteistä. Se ei ihan varsinaisesti ole tämän yhteiskunnan suurin ongelma. 

Olen huomannut, että minun lihavuuteni tai laihuuteni on ollut suurelta osin minua ympäröiville ihmisille aika paljon merkittävämpi juttu kuin minulle itselleni. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että joskus ollaan vähän muhkumpia ja joskus ei. Siinä se. Maailma jatkaa pyörimistään, olenpa minä sitten 110- tai 80-kiloinen. 

Eräs ympäristöä shokeeraava lausahdus, jonka olen huolimattomuuttani mennyt suustani päästämään, on se, että minä viihdyin oikein hyvin myös siinä entisessä muodossani. Ei tässä nykyisessäkään valittamista ole, mutta minulle sellainen isompi koko sopi varsin hyvin. Tämä on ollut varsinkin muutamille läskinvartijoille vaikea asia hyväksyttäväksi. Ymmärrän kyllä, sehän sotii heidän omaa maailmankatsomustaan vastaan, jossa tietynlaisen ihannevartalon merkitys on suurempi kuin jonkun toisen arvomaailmassa.

Ei minusta saa tämän kokemani perusteella kehopositiivisuuden puolestapuhujaa, eikä toisaalta hyvinvointisaarnaajaakaan. Voin puolustella tai kritisoida vain omia valintojani ja ne ovat ainoita, jotka minulle kuuluvat.

Nyt, kun tarkemmin miettii, niin jos olisin käyttänyt tuon neljäntoista kuukauden aikana liikuntaan kuluttamani 260 tuntia esimerkiksi opiskeluun, voisin olla nyt vaikkapa pikkuisen pulska turkinkielentaitoinen vatsatanssija. En minä tiedä, olisiko sekään ihan huono valinta.