Olen ollut tekemisissä musiikin kanssa koko elämäni. Lapsena ihailin rokkitähtiä ja halusin olla kovasti heidän kaltaisensa. Yritinkin vuosikymmenet, mutta piirisarjatasoa ylemmäs en koskaan päässyt. Mukavia muistoja ja kavereita siitä kyllä jäi ja se tuntuukin nyt tärkeämmältä.
Ihailin punkkareita, jotka uskalsivat olla yhteiskunnan reunalla ja arvostella maailmaa omasta näkökulmastaan. Rokkarit kasvattivat itselleen pitkät hiukset ja aikuiset närkästyivät. Ja kun aikuiset närkästyivät, rokkarit lauloivat kirosanoja ja esittelivät keskisormeaan julkisesti. Se närkästytti maailmaa vielä enemmän ja minua se kiehtoi kovasti.
Mutta mitä sille elämän omituiselle marginaali-ilmiölle oikein tapahtui sinä aikana, kun minä kasvoin aikuiseksi?
Nyt suomalaisen radion suurimmilla kanavilla soi rap tai särökitaroin kuorrutettu näennäisrock. Rap-artistit ja punkkareiksi itseään kutsuvat keski-ikäiset esiintymisyritysten toimitusjohtajat jonottavat päästäkseen perheenäideille suunnattuihin televisio-ohjelmiin, joissa itketään porukalla omien kappaleiden fantastisuutta. Iltapäivälehti kirjoittaa punkkarin ankarasta lapsuudesta ja Radio Nova soittaa salonkikelpoiseksi latistettuja biisejä niin paljon kuin kehtaa niitä eetteriin työntää. Areenat täyttyvät ja lompakot. Sitten kerrotaan naistenlehden keskiaukeamalla täydellisen kasvisruokareseptin ohella, että kyllä tässä ollaan niin puhdasta punk-aatetta, ettei välitetä, vaikka joku moittisi moisesta itsensä myymisestä ja siitä, että tykätään enemmän Teslasta kuin taiteesta.
Rock ‘n’ roll oli joskus jotakin kapinallista ja sillä haettiin yhteiskuntanormeja kauhistuttavaa ja järisyttävää vaikutusta. Shokkiefektin metsästämisestä kertoo jo se, että rock ‘n’ roll -termiä käytettiin noin sata vuotta sitten kuvaamaan sukupuoliyhteyttä. Nykypäivän rock’ n’ roll kuvaa enemmänkin villasukkajalkaista ja Marimekko-yöpaitaista iPadin tuijotusta ennen nukahtamista. Tuntuu siltä, kuin rock-musiikin tekijän tavoitteena olisi saada palautteeksi tuotoksestaan “ihan kiva kappale” tai “tätä on kiva kuunnella siivotessa”. Kauas on tultu. Niin hirveän kauas.
Mutta ongelma ei ole yksin musiikintekijöissä. Se on vähintään yhtä lailla meissä kuluttajissa. Kuulen usein itseni ja monen ikätoverini vauhkoavan, kuinka nykyään ei enää osata tehdä kunnon musiikkia. Ja sitä hoettuamme me, viisikymppiset, kaikentietävät ja elämänsä loputtoman yksitoikkoisuuden uraan ajaneet, elämän tuuliin haihtumassa olevat mitäänsanomattomuudet käymme katsomassa stadioneilla, kun kuusi- tai seitsenkymppiset, enemmän kuolleet kuin elävät entisaikojen nuorisoidolit horjuvat menneiden hittibiisiensä jo kylmenneillä raunioilla. Eikä vain kerran, vaan menemme uudelleen. Ja tällä kertaa otamme mukaan istuinalustan, kun viimeksi oli niin kylmä, eikä sitten jonkun helvetin persetulehduksen takia päästy Rauman pitsiviikoille, vaikka siellä olisi ollut Juha Tapio. Vittu!
Ajattelin vetää tämän kirjoituksen yhteen tässä lopuksi. Ei huvita. Vedä itse! Ja lauseet pitää kuulemma lopettaa aina pisteeseen
Mielipiteiden maitolaituri 