Punkkari laulaa iskelmää ja kaikkia itkettää

Olen ollut tekemisissä musiikin kanssa koko elämäni. Lapsena ihailin rokkitähtiä ja halusin olla kovasti heidän kaltaisensa. Yritinkin vuosikymmenet, mutta piirisarjatasoa ylemmäs en koskaan päässyt. Mukavia muistoja ja kavereita siitä kyllä jäi ja se tuntuukin nyt tärkeämmältä.

Ihailin punkkareita, jotka uskalsivat olla yhteiskunnan reunalla ja arvostella maailmaa omasta näkökulmastaan. Rokkarit kasvattivat itselleen pitkät hiukset ja aikuiset närkästyivät. Ja kun aikuiset närkästyivät, rokkarit lauloivat kirosanoja ja esittelivät keskisormeaan julkisesti. Se närkästytti maailmaa vielä enemmän ja minua se kiehtoi kovasti. 

Mutta mitä sille elämän omituiselle marginaali-ilmiölle oikein tapahtui sinä aikana, kun minä kasvoin aikuiseksi? 

Nyt suomalaisen radion suurimmilla kanavilla soi rap tai särökitaroin kuorrutettu näennäisrock. Rap-artistit ja punkkareiksi itseään kutsuvat keski-ikäiset esiintymisyritysten toimitusjohtajat jonottavat päästäkseen perheenäideille suunnattuihin televisio-ohjelmiin, joissa itketään porukalla omien kappaleiden fantastisuutta. Iltapäivälehti kirjoittaa punkkarin ankarasta lapsuudesta ja Radio Nova soittaa salonkikelpoiseksi latistettuja biisejä niin paljon kuin kehtaa niitä eetteriin työntää. Areenat täyttyvät ja lompakot. Sitten kerrotaan naistenlehden keskiaukeamalla täydellisen kasvisruokareseptin ohella, että kyllä tässä ollaan niin puhdasta punk-aatetta, ettei välitetä, vaikka joku moittisi moisesta itsensä myymisestä ja siitä, että tykätään enemmän Teslasta kuin taiteesta.

Rock ‘n’ roll oli joskus jotakin kapinallista ja sillä haettiin yhteiskuntanormeja kauhistuttavaa ja järisyttävää vaikutusta. Shokkiefektin metsästämisestä kertoo jo se, että rock ‘n’ roll -termiä käytettiin noin sata vuotta sitten kuvaamaan sukupuoliyhteyttä. Nykypäivän rock’ n’ roll kuvaa enemmänkin villasukkajalkaista ja Marimekko-yöpaitaista iPadin tuijotusta ennen nukahtamista. Tuntuu siltä, kuin rock-musiikin tekijän tavoitteena olisi saada palautteeksi tuotoksestaan “ihan kiva kappale” tai “tätä on kiva kuunnella siivotessa”. Kauas on tultu. Niin hirveän kauas.

Mutta ongelma ei ole yksin musiikintekijöissä. Se on vähintään yhtä lailla meissä kuluttajissa. Kuulen usein itseni ja monen ikätoverini vauhkoavan, kuinka nykyään ei enää osata tehdä kunnon musiikkia. Ja sitä hoettuamme me, viisikymppiset, kaikentietävät ja elämänsä loputtoman yksitoikkoisuuden uraan ajaneet, elämän tuuliin haihtumassa olevat mitäänsanomattomuudet käymme katsomassa stadioneilla, kun kuusi- tai seitsenkymppiset, enemmän kuolleet kuin elävät entisaikojen nuorisoidolit horjuvat menneiden hittibiisiensä jo kylmenneillä raunioilla. Eikä vain kerran, vaan menemme uudelleen. Ja tällä kertaa otamme mukaan istuinalustan, kun viimeksi oli niin kylmä, eikä sitten jonkun helvetin persetulehduksen takia päästy Rauman pitsiviikoille, vaikka siellä olisi ollut Juha Tapio. Vittu!

Ajattelin vetää tämän kirjoituksen yhteen tässä lopuksi. Ei huvita. Vedä itse! Ja lauseet pitää kuulemma lopettaa aina pisteeseen

Advertisement

Yrittäjä! Auttaisin, jos kelpaisi!

Minä olen melkoinen tumpelo tekemään rakennushommia. Onneksi sentään jossain olen pärjännyt niin, että joku suostuu maksamaan minulle kuukausipalkkaa. Tämän kuukausipalkan laitan sitten kiertoon ostamalla palveluita ihmisiltä, jotka osaavat tehdä sen, mitä minä en. Tai oikeastaan laittaisin kiertoon, jos kelpaisi.

Minusta kaikilla pitäisi olla kylpyhuoneessaan ulko-ovi, josta pääsisi saunan jälkeen vilvoittelemaan puuvillapyyhe lanteillaan kirpeään pakkasilmaan. Minulla ei ovea kylppärissä ole, vaan siinä kohdassa on tiiliseinä. Päätin kysellä tarjouksia urakasta eri saneerauksen ammattilaisilta. Laitoin kymmeneen eri osoitteeseen sähköpostia kuvineen ja selvityksineen. Tuloksena oli yksi vastaus! No, yksihän riittää, ajattelin. 

Sovimme yrittäjän kanssa, että hän tulee katsomaan kohdetta. Hänen mielestään homma ei ole paha ja onnistuu kyllä. Kerroin myös, etten ole kiireinen, joten kun yrittäjän aikataulu antaa myöden, urakka voidaan tehdä. Yrittäjä lupasi lähettää minulle sähköpostilla tarjouksen, jota odotin viikon. Odotin vielä toisenkin, kunnes päätin kaivaa toiset kymmenen yritystä, jotka julkisesti mainostavat tällaisia hommia tekevänsä. Tällä kertaa ei yhtään vastausta. Ovi jäi tekemättä ja muutama tonni minun taskuuni.

Pandemian aikaan olen usein kuullut kehotuksia auttaa pienyrittäjää. Sehän sopii minulle, etenkin, kun tarvitsen keittiön uuteen kulmakaapin oveen piilosaranoiden asennuspaikat. Ja minullahan ovat ne oviremontin rahatkin vielä tallessa. Tutkin netistä nimenomaan paikallisia puusepänliikkeitä, joissa tämä olisi ilmeisesti kymmenen minuutin homma. Löysin ilokseni liikkeitä, joilla oli hyvät nettisivut yhteydenottolomakkeineen. Laitoin heti viestiä neljälle yrittäjälle ja arvaat varmaan. Ei ensimmäistäkään vastausta!

Olen yrittämisestä käsittänyt sen, että myynti olisi periaatteessa ihan tärkeää. Ja myynnin onnistumiseksi liidien seuraamisella on jonkinlainen painoarvo. Samoin logiikkaani mahtuisi hyvin ajatus siitä, että jos tulot ovat vähissä, kaikki ansaitsemismahdollisuudet kannattaisi käyttää hyväksi. Tämä siis teoriassa, sillä käytännössä ne rahat, jotka voisivat olla yrittäjän tilillä, ovat nyt minun taskussani. 

Mieleeni puskee väkisinkin ajatus, että yrittäjien ahdinko saattaa olla joiltain osin liioiteltua. Yrittäjän poikana minun on tosin hyvin vaikea sitä uskoa, mutta ajat muuttuvat ja mistäs sitä nykyään tietää.

Yrittäjä! Anna minun auttaa! Jos tilauskirjasi on niin täynnä, ettet ehdi ottaa rahojani, niin vastaa edes viestiin. Palaan kyllä asiaan myöhemmin ja laitan rahani taskuusi.