Oh My God!

Katselin netistä Yhdysvaltalaista alkuperää olevaa videoklippiä, joka on saanut muhkeasti huomiota ympäri maailmaa. Lentokoneessa istuvaa matkustajaa avustettiin lennon vaihtamisessa tavoilla, jotka tavallisesti voidaan yhdistää käsitteeseen “raisiolainen laturaivo”. Huomioni videolla vei erittäin kuuluvaääninen rouva, joka hoki “Oh My God!”– mantraa sekä sisään- että uloshengityksellä niin pitkään, että asia tuli varmasti selväksi kaikille.

Tämä ilmiö on saatu rantautettua myös Suomeen ja niin meillä hoetaan sitä samaa ou mai kaadia Kauniaisista Kajaaniin ja takaisin. Meillä siitä saatiin jalostettua sentään lyhenne, ooämkee, joka ilmaisuna on tosin jäänyt pääsääntöisesti keski-ikäisen kansanosan tehokeinoksi nuorekasta ja modernia elämäntapaa alleviivaamaan.

Käytännöllinen huokaisuhan tuo on, vaikka melko kaksiulotteinen. Sitä käytetään aivan samalla painoarvolla silloin, kun lentokone osuu pilvenpiirtäjään tai jugurttipurkki kaatuu pöydällä. Myös lottovoiton osuessa tai puhelun saapuessa tuntemattomasta numerosta voihkaisulle löytyy luonteva paikka. Lausahdusta etenkin alkuperämaassa voidaan painottaa lausumalla sanat selvästi erillään toisistaan: “Oh. My. God”. Tätä äärimuotoa käytetään vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kuten vaikka asiakkaan huomatessa suklaamuffinssien olevan loppu kahvilan vitriinistä.

Minun kallooni hakattiin vuosikymmeniä sitten huonolla menestyksellä uskonnon ohjesääntöä, jossa oli maininta siitä, millä tavoin arkikielessä toivotaan uskonnollista hahmostoa esitettävän. Taisipa siinä olla jokin tarpeellisuusvaatimuskin. En ole ihan varma, millaisia muutoksia tuossa normistossa on koettu, mutta ainakin tässä suhteessa määräyksen toteuttaminen kuulostaa olevan lähinnä viitteellistä.

Tampereen rautatieaseman kahvilassa kuulin vastentahtoisesti, mutta väistämättömästi muutaman nuoren naisen keskustelua. Ajatustenvaihdosta kumpusi lausahdus, jonka ytimekkäälle nerokkuudelle on vaikea löytää vertaistaan: “Ooämkee, vittu, oikeesti”.