Oh My God!

Katselin netistä Yhdysvaltalaista alkuperää olevaa videoklippiä, joka on saanut muhkeasti huomiota ympäri maailmaa. Lentokoneessa istuvaa matkustajaa avustettiin lennon vaihtamisessa tavoilla, jotka tavallisesti voidaan yhdistää käsitteeseen “raisiolainen laturaivo”. Huomioni videolla vei erittäin kuuluvaääninen rouva, joka hoki “Oh My God!”– mantraa sekä sisään- että uloshengityksellä niin pitkään, että asia tuli varmasti selväksi kaikille.

Tämä ilmiö on saatu rantautettua myös Suomeen ja niin meillä hoetaan sitä samaa ou mai kaadia Kauniaisista Kajaaniin ja takaisin. Meillä siitä saatiin jalostettua sentään lyhenne, ooämkee, joka ilmaisuna on tosin jäänyt pääsääntöisesti keski-ikäisen kansanosan tehokeinoksi nuorekasta ja modernia elämäntapaa alleviivaamaan.

Käytännöllinen huokaisuhan tuo on, vaikka melko kaksiulotteinen. Sitä käytetään aivan samalla painoarvolla silloin, kun lentokone osuu pilvenpiirtäjään tai jugurttipurkki kaatuu pöydällä. Myös lottovoiton osuessa tai puhelun saapuessa tuntemattomasta numerosta voihkaisulle löytyy luonteva paikka. Lausahdusta etenkin alkuperämaassa voidaan painottaa lausumalla sanat selvästi erillään toisistaan: “Oh. My. God”. Tätä äärimuotoa käytetään vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kuten vaikka asiakkaan huomatessa suklaamuffinssien olevan loppu kahvilan vitriinistä.

Minun kallooni hakattiin vuosikymmeniä sitten huonolla menestyksellä uskonnon ohjesääntöä, jossa oli maininta siitä, millä tavoin arkikielessä toivotaan uskonnollista hahmostoa esitettävän. Taisipa siinä olla jokin tarpeellisuusvaatimuskin. En ole ihan varma, millaisia muutoksia tuossa normistossa on koettu, mutta ainakin tässä suhteessa määräyksen toteuttaminen kuulostaa olevan lähinnä viitteellistä.

Tampereen rautatieaseman kahvilassa kuulin vastentahtoisesti, mutta väistämättömästi muutaman nuoren naisen keskustelua. Ajatustenvaihdosta kumpusi lausahdus, jonka ytimekkäälle nerokkuudelle on vaikea löytää vertaistaan: “Ooämkee, vittu, oikeesti”.

Advertisement

Vaalivalitusta

Olen äänestänyt jokaisissa eduskunta- ja kuntavaaleissa sen jälkeen, kun oikeuden siihen sain. Välillä päätös äänen saajasta on tehty kopissa, välillä suurenkin harkinnan jälkeen. Mutta aina on äänestetty, sillä olen ajatellut sen olevan tärkeää.

Kävin äänestämässä myös näissä viimeisimmissä kunnallisvaaleissa. Löysin mielestäni hyvän ehdokkaan, jonka uskon pystyvän ajamaan niitä asioita, joita pidän tärkeinä. Puoluekin sattui olemaan sellainen, että ehdokkaani toimilla voi olla painoarvoa.

Jouduin kuitenkin tällä kertaa ennen äänioikeuteni käyttämistä pohtimaan muutamaa äänestämisen puolesta esitettyä väitettä. Täytyy sanoa, että kamppailu itseni kanssa oli aika kova. Tuossa matsissa voittajaksi selvisin minä, mutta vain pisteillä. Minulla on väkevä tunne siitä, että tämä sama vääntö tulee olemaan vieläkin kovempana edessä ennen seuraavia eduskuntavaaleja.

”Äänestämättä jättäminen on ääni vastustajalle”

Mille vastustajalle? Jos kaikki tarjolla olevat vaihtoehdot ovat huonoja vaihtoehtoja, miten pystyy osoittamaan, kuka on vastustaja ja kuka ei? Jos ääni annetaan vähemmän huonolle ehdokkaalle siksi, ettei enemmän huono ehdokas sitä saisi, eikö silloin ääni menisi silti huonolle ehdokkaalle?

Yhdysvaltain viimeisimmissä presidentinvaaleissa päädyttiin aika laajamittaisesti tähän tilanteeseen. Eräs haastateltu äänestäjä kuvasi tilannetta sanomalla, että “jouduin päättämään, kumman kahdesta syövästä ottaisin mieluummin”.

”Kannattaa äänestää henkilöä, jonka ajatukset tunnet ja joista olet samaa mieltä”

Jos äänestän henkilöä A, joka on puolueen X ehdokas, ääneni hyödyttää myös saman puolueen ehdokasta B, joka on mielestäni täysi taulapää. Toisaalta, jos ehdokkaani pääsee läpi, hänen toimintaansa ohjaa puoluekuri. Suomessa parlamentaarista valtaa käyttävillä ihmisillä ei ole nk. imperatiivista mandaattia, eli velvollisuutta pitää kiinni vaalilupauksistaan. Siksi Suomessa voi helposti luvata tietoisesti muuta, kuin miten aikoo toimia. Esimerkiksi kaupallisessa markkinoinnissa tällainen on lailla kiellettyä, mutta ei parlamentaarisessa järjestäytymisessä.

Suomalainen puoluekenttä on erittäin kapea, ainakin, kun puhutaan siitä mielipiteiden kirjosta, jolle päätöksentekovalta asettuu. Näkyvyyttä toki saavat äärimielipiteet, mutta niillä ei ole päätöksenteolle juurikaan merkitystä. Puolueiden ajamat asiat ovat pääosin samoja, keskustelua herättävät lähinnä sävyerot. Siksi on melkoisen yhdentekevää, mikä puolue äänen saa.

”Jos jätät äänestämättä, ei sinulla ole oikeutta valittaa”

Valittaa mistä? Prosessin virheistä valittamiseen riittää äänioikeus, eli sillä, onko äänestänyt, ei ole merkitystä. Huonoista valinnoista valittaminen torpataan usein sillä, että ”itsehän olet ollut tätä päättäjäkokoonpanoa valitsemassa”, eli vastuu huonosta päätöksenteosta ja hallinnosta on äänestäjillä itsellään. Toisin sanoen osallistumalla päätöksentekoprosessiin valitsemalla toimijat, olet itse huonojen päätösten takana. Ainoa, joka ei ole vaikuttanut päätöksiin leikata koulutuksista, on se, joka jätti äänestämättä.

”Äänestämättä jättäminen on tehoton keino saada aikaan muutosta”

Ei ainakaan äänestämistä tehottomampi. Jos äänestysprosentti jää alhaiseksi, se kertoo, että demokraattisessa systeemissä on vika. Näyttää siltä, että 65-75 % kaikista annetuista äänistä päätyy kolmen tai neljän valtapuolueen laariin, joten valtajärjestelmän muuttaminen äänestämällä on vaikeaa. Suomen vaaleissa on käytössä D’Hondtin menetelmä, joka tarkoittaa sitä, että suurelle puolueelle annettu ääni on painavampi kuin pienelle puolueelle annettu. Se toisaalta takaa sen, ettei protestina äänestetty hevonpaskapuolue pääse oikeasti käyttämään koko yhteiskuntaa  vaikuttavaa valtaa, mutta se samalla pitää päätösvallan muuttumattomana. Yksikään radikaalipuolue ei nouse ja pysy painoarvoisena päättäjäpuolueena, koska niiden nousu perustuu usein epärealistisiin lupauksiin, joista on mahdotonta pitää kiinni hallitusvastuussa. Onneksi.

Tällainen järjestelmä osoittaa sen, että kunta- tai valtakuntapolitiikkaan pääsyyn kannattaa valita oikeiden asioiden ajamisen sijaan oikea puolue.

Saksalainen valtiomies Konrad Adenauer sanoi, että jos vaaleilla olisi oikeasti merkitystä, ne kiellettäisiin. Tällaisiin kohta sata vuotta vanhoihin lausahduksiin voi uskonsa nojata kuka haluaa, mutta ehkä se tässä asiayhteydessä on ihan sopiva aikajänne.

”Äänestäminen on jokaisen velvollisuus”

Ei ole, vaan oikeus. Ja oikeutta voi käyttää, jos haluaa. Suomessa on myös oikeus jättää äänestämättä ja tuo oikeus on tasan yhtä vahva kuin äänestämisoikeuskin. Äänioikeuden vastakohta on äänestyspakko, joka on käytössä melko harvassa maassa ja sitä on kritisoitu toimimattomaksi tavaksi edistää ihmisten vapaata tahtoa ja demokraattista valinnanvapautta.

”Jokaisella äänellä on merkitys”

Yksi ääni on hiekanjyvä suuressa laatikossa. Pieni äänestysprosentti sen sijaan vaikuttaa enemmän. Korkea äänestysprosentti, riippumatta siitä, kenelle ääni on annettu, vahvistaa parlamentaarisen päätösvallan legitimiteettiä, eli antamalla äänen hyvien päätösten tekijälle, vahvistetaan samalla huonojen päätösten oikeutusta.

Jos äänestäjä päättää protestoida vallalla olevaa järjestelmää jättämällä tyhjän äänen, se ei vaikuta äänestystulokseen, mutta nostaa äänestysprosenttia. Ja mitä korkeampi äänestysprosentti, sitä oikeutetumpia ovat huonotkin päätökset, joita parlamentaarikko tekee. Tyhjän äänen jättäminen on siis huono idea.

”Äänestämällä valitaan toimijat, jotka tekevät kaikkia koskettavat, usein suurta asiantuntemusta vaativat päätökset”

Tavallisen äänestäjän on siis osattava harkita, kuka ehdokkaista pystyy hoitamaan tehtävänsä riittävän laadukkaasti. Koska esimerkiksi eduskuntavaaleissa äänestettäessä ei voi tietää, ketkä päätyvät vaikkapa ulkoasiainvaliokuntaan, täytyy varautua siihen, että oma ehdokkaasi saa sitä vastuuta kannettavakseen. Esimerkiksi kun kyseisen valiokunnan työlistalla on asia ”Myanmarin kanssa tehtävä investointisuojasopimus”, oletko varma, että sinun ehdokkaallasi olisi ollut tähän asiaan jotain kunnollista sanottavaa tai riittävä tausta ymmärtää kokonaisvaltaiset vaikutukset asiassa? Minä en ole.