Hevonkukkua kiiltopaperissa

Michiganin yliopistossa vuonna 2010 julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset pitävät totena useammin aamulla saatua tietoa. Kognitiivisen psykologian uranuurtaja, professori Ulrich Neisser osoitti jo 60-luvun loppupuolella, että väsyneenä ihminen käyttää vähemmän resurssejaan kokemuspohjaiseen tiedon analyysiin. Toisin sanoen, kun ihminen on väsynyt, hän käyttää vähemmän rajallista energiaansa saadun tiedon oikeellisuuden tarkistamiseen. Näiden kahden asian yhteistuloksena on siis se, että niin aamulla kuin illallakin saatu tieto menee meillä helposti läpi, vaikka se olisi tekaistua. Hyväuskoisuus on siis meihin sisäänrakennettu ominaisuus. Luuletko, että tällä voisi olla yhteyttä siihen, että 2016-2017 Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjoinnissa esitetyistä talousfaktoista 75 % osoittautui mahdottomaksi näyttää toteen?

Lapsena meillä keskiaikaisella Pohjois-Pohjanmaalla isommat pojat aina kertoivat kaikenlaisista mahtavuuksista ja kamaluuksista, joita Ruotsissa oli tapahtunut. Ruotsissa asui kuulemma maailman rikkain lapsi, jonka viikkoraha oli monta sataa markkaa. Siellä oli myös ukko, jolla oli niin kovaääninen auto, että joka päivä pulppusi veri korvista. Ja läpi meni niin, että hulahti! Jutut menivät läpi siksi, että ne kertoi vanhempi kaveri, joka pystyi juomaan Jaffa-pullon yhdellä huikalla irvistelemättä, eli siis äärimmäisen kova jätkä. Ja toisaalta, oli mahtavaa, että jossain kaukana maailman äärissä oli paikka, jossa kaikki oli mahdollista. Ruotsi, the Land of Hope and Glory.

Tuolloin 70-luvulla tiedon määrä oli tietysti vähäistä nykyiseen verrattuna. Edistynein sosiaalisen median väline oli kahden jugurttipurkin väliin viritetty villalanka, joten jo pelkän saadun informaation tarkistaminen oli huomattavan hankalaa. Toisaalta virheellisen informaation jakamisen motiivit olivat lähinnä paikallisia ja ihan vain jakajan oman egon buustamiseen tarkoitettuja. Nyt virheellisen informaation tuottamisella pyritään edistämään suuria asioita, sillä jopa tienataan ihka oikeaa rahaa. Kun ollaan päästy tähän vaiheeseen, totuus ei ole enää pääasia.

Paskanpuhumista on tietenkin aina ollut ja tulee olemaan. Todenmukaisuuden varmistaminen on vielä tuossa vaiheessa helppoa, sen kun tarkistaa Wikipediasta. Kiinnostavaa on se, että älykäs ja manipuloiva tiedottaja pystyy heittämään meille tiedon kuluttajille sopivasti ajatuksia ohjaavan “informaatioaihion”, jonka me sitten viimeistelemme omilla olettamuksillamme, uskomuksillamme ja toiveillamme. Niin me sitten päädymme johtopäätökseen, jossa voimme todeta, että minun ja alkuperäisen tiedottajaorganisaation ajatukset täsmäävät hyvin toisiinsa. Koska me ihmiset tykkäämme asioista, jotka tuntuvat tutuilta, manipulointi on helppoa kuin heinän syönti. Joku toinen siis päättää kerta toisensa jälkeen siitä, mistä me pidämme. Tämä teoria ei tietenkään pidä paikkaansa sinun kohdallasi, rakas lukijani, sillä sinä olet keskimääräistä huomattavasti älykkäämpi, etkä siksi manipuloitavissa.

Kyllä hyvä tarina aina tylsän totuuden voittaa, sehän on selvä. Ongelma siitä tulee, kun me aktiiviset yhteiskunnan jäsenet perustamme toimintamme faktoihin, jotka ajavat jonkun toisen tahon etuja. Tuntuu vähän siltä, kuin me tiedon kuluttajat, käyttäjät, jalostajat ja jakajat joutuisimme itse päättämään, mihin uskomme ja luotamme. Oli helpompaa, kun meidän tarvitsemamme tieto annettiin meille määrämittaisena ja valmiiksi totuudeksi leimattuna.

Lopuksi pyydän saada huomauttaa, että nuo ensimmäisen kappaleen “faktat” ovat kaikki hevonpaskaa ja vedetty kokonaan hatusta. Mutta uskoitpahan.

Turha ostos on elintarvike

Vitsi, että meillä on rahaa! Ainakin yleisellä tasolla. Ja me olemme tajunneet, että rahaa voi myös käyttää. Muinoin ihmiset raatoivat kynnet verillä ja se tuntui riittävän elämän sisällöksi ihan sellaisenaan. Rahaa säästettiin ja viimeisen yskäisyn jälkeen sitä samaa rahaa säästivät jälkipolvet. Nykyään ihmiset käyvät töissä, tienaavat rahaa ja kuluttavat sen vapaa-aikanaan. Ja kun sitä rahaa tulee enemmän kuin mitä peruselämä vaatii, on löydettävä uusia kohteita kuluttaa.

Ihmiskunta on sillä tavalla tehokas, ettei irtoraha varmasti jää noukkimatta. Jos siis jossain on budjetoimatonta pätäkkää, sitä varten perustetaan palvelu, johon joutilaan talousresurssin voi käyttää. Noiden palveluiden kirjoa rajoittaa vain mielikuvitus. Me kuluttajat olemme erinomaisen hyviä perustelemaan, miksi tämä hankintamme ei edusta turhuutta, vaan on ehdottomasti tarpeellista.

Markkinamiehet saavat täysin järkevät ihmiset harjaamaan kieltään hammasharjalla ja ostamaan sitä varten erikoisharjan. He myyvät meille utarevaseliinia kymmenien tuhansien eurojen litrahinnalla naamarasvaksi vakuutellen, että vuosikymmenten ihransyönnillä turvotettu ja tupakanpoltolla rypytetty naamanahka oikenee liisteröimällä sitä hajustetulla rasvalla. He saavat meidät vakuuttuneiksi siitä, että kannattaa ja on oikeastaan elintärkeää tunkea säännöllisesti puutarhaletku hanuriin ja suorittaa puhdistava huuhtelu. Se on syytä suorittaa sitä varten perustetussa hoitolassa, tietenkin, ja 120 euroa kerralta. Tai siis terapiasessiolta. Jotkut meistä ostavat akkuporakoneen, jossa on wifi ja usb-portti. Ja onhan jääkaapin päästävä itsenäisesti nettiin, selvähän se.

Kaupunkilaisen pikkurouvan henkistymisprosessin ja hyvinvointipyrkimysten eteenpäinviemiseksi ei hulluinkaan idea ole liian hullu ja jos markkinahenkilö tuon kohderyhmän saa omakseen, ei millään ole rajaa. Moderni ja tiedostava city-rouva voi muuttaa taikavoimillaan ihan perusjärkevän aviomiehensä lakto-ovovegaaniksi tai saa hänet osallistumaan vipassana-meditaatioretriittiin ilman, että mies itse osaa asiaa edes kyseenalaistaa.

Kyse on kuvitelman kaupasta. Kuvitelma on tarkemmin ruodittuna odotus paremmasta elämästä, siis nimenomaan helposti saavutettavasta paremmasta elämästä. Meillä täällä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden pumpulipilvessä surffaillessa on joskus vaikeaa konkretisoida, mitä pitäisi lisätä, jotta elämä tästä vielä paranisi. Paimiolainen haluaa turkulaiseksi, turkulainen helsinkiläiseksi, helsinkiläinen tukholmalaiseksi ja tukholmalainen eurooppalaiseksi. Eurooppalainen haluaa kaupungista metsään, mikä onkin paljolti sama asia kuin paimiolaisuus. Iso muutos ei ole kaikille aivan käden ulottuvissa. Saavuttamattomuuden tuskaa voi onneksi lievittää ulkoisella hyvällä, eli kuluttamalla tarpeettomaan, eli siihen paljon parjattuun turhuuteen.

Paremman elämän tavoittelu ajaa meitä työskentelemään uutterammin suuremman palkan eteen, joka saa aikaan kuluttamisen tarpeen, josta syntyy parempaa elämää tarjoavia palveluita, joiden hankkimiseksi tarvitaan rahaa, jota saa työskentelemällä tehokkaammin…

Osoittaakseni paheksuntaa kerskakulutusta kohtaan, ajattelin pitää tänään henkilökohtaisen kuluttamattomuuspäivän. Koska en mene kauppaan, keitän kahvikoneellani hyvät kahvit kolumbialaisista pavuista, valmistan shampanja-tapiiritapenadeillallisen, kytken virran älytelevisiooni ja katson Netflixistä kantaaottavan dokumentin kulutusyhteiskunnasta.

Sopiva murhe pitää joutavan ilkamoinnin loitolla

Minulla oli kokous Tampereella. Olin istunut viime aikoina autoni kuskin penkillä vähän liikaa ja toisaalta minulla oli melkoisesti töitä rästissä, joten ajattelin käyttää matkustusvälineenä tällä kertaa  junaa. Tampereen kokous alkoi klo 9.00, joten seitsemältä Turusta lähtevä juna veisi minut ajoissa mestoille, perillä olisin kello 8.42. Sitten vain taksilla pöydän päähän nuijimaan kokous liikkeelle. Juna takaisin Turkuun lähtisi klo 12, joten varasin kokouksen Turkuun kello 15. Luvassa oli siis leppoisa päivä, kaksi kokousta, hyvää aikaa valmistella niitä ja saada rästihommatkin eteenpäin. Eipä hassumpaa, tuumin.

Virhe.

Astuin junaan ja löysin paikkani. Paikallani istui äijä, jolle sanoin ystävällisesti (tietenkin), että noinkohan olisi käynyt pieni kömmähdys ja istuisit minulle varatulla paikalla. Ukko oli sitä mieltä, että eihän tämä vaunu ole täynnä, joten “istu johonkin muualle, koska minä olen jo ehtinyt tähän asettua”. Viimeksi kun kävin tämän saman keskustelun, istuin todellakin muualle. Sen seurauksena vaihdoin paikkaa käytännössä jokaisen aseman jälkeen, sillä istuin aina jonkun toisen paikalla. Niinpä sanoin tuolle paikkani valloittaneelle äijälle, ettei hänen ehdotuksensa käynyt minulle, koska joutuisin vaihtelemaan paikkaani myöhemmin. Äijä ei antanut periksi, vaan äkytti, kuinka hänellä oli iso työ ryhtyä vaihtamaan paikkaa. Tässä vaiheessa totesin jo ehkä jossain määrin, no, käytetään nyt vaikka sanaa “määrätietoisemmin”, että aioin pysyä kannassani ja halusin asetella teräksiset pakarani minulle myytyyn penkkiin.

“No migä täsä nyssit niippal gauhia vaikkia ol..”, änkytti äijä ja niinhän se minun pinnani alkoi jo kiristyä. Kestihän sitä hyvää päivää melkein aamuseitsemään.

Kerroin possulle, että tämän asian lopputulos on selvä: minä istuisin kohta tuolla penkillä ja tällä neuvottelulla vain ratkaistaisiin se, millä tavoin vaihto tapahtuisi.

Ilmeisesti hieman punakoituva ilmeeni viestitti ukolle jonkin sortin sanatonta signaalia, sillä hän alkoi keräilemään kamojaan ja lähti menemään.

Istuin paikalle 67, joka oli sopivasti WC:n vieressä. Tässä alkumatkasta ei pistävä virtsanhajukaan kirvellyt silmiä mitenkään erityisen kovasti, sen verran vain, että muistin olevani elossa.

Oletteko koskaan yrittäneet junan puhelinkopissa hoitaa puhelinasiaanne niin, että käytätte samalla tietokonetta? Ettepä tietenkään, ja nyt minä tiedän, miksi. Opin myös samalla, että tuohon puhelinkoppiin on ilmeisesti joku maksimiaikajärjestelmä, sillä oven takana oli pian koputtelemassa kanssamatkustaja, joka heilutteli minulle puhelintaan ja halusi koppiin. Nyt oli minun vuoroni kerätä kamojani ja palata paikalleni. Johtopäätökseni oli, että työpuheluiden hoitaminen junamatkalla täytyy asettaa nk. toissijaisten työtehtävien koriin.

Saavuin Tampereelle heti yhdeksän jälkeen ja taksi vei minut kokouspaikkaani. Ryntäilyn ja anteeksipyytelyn jälkeen pääsimmekin aloittamaan kokouksen puolisen tuntia myöhässä, mutta  loppuosaltaan se sujui ihan mukavasti. Kokouksen jälkeen pikainen lounas ja takaisin rautatieasemalle, jossa nousin Turkuun menevään junaan. Urean pistävän ammoniakkinen tuoksu junavaunussa ottikin minut vastaan ihan kaikessa voimassaan.

Junassa on langaton verkko, mikä on oikein hieno juttu, etenkin, jos sitä ei tarvitse mihinkään tärkeään. Latasin minulle lähetettyä PowerPoint-tiedostoa Tampereen ja Humppilan välisen ajan, sillä se piti hyväksyä ehdottomasti ennen kello kuuttatoista. Puhelimen oma yhteys onneksi oli sen verran siedettävä, ettei asiasta saatu kovin suurta ongelmaa. Ryhdyin siis valmistelemaan iltapäivän kokousta.

Nyt oli ihan hyvä meininki. Sain siinä matkalla tehtyä paljon töitä ja ratkaistua erään mutkikkaan ongelmankin, joten oli sellainen hyvän tekemisen olo. Tuntui, että loppupäiväni voisi pilata vain huono onni.

Ja tänään sen nimi oli sähkövika.

Istuin siinä liikkumattomassa junassa ja katsoin, kun sisälläni asuva hyvä tahto ja sydämeni lämpö kirmasivat pitkin vaaleanruskeaa oraspeltoa kohti räntäsateista sumumassaa. Kello viidentoista kokous Turussa tulisi olemaan menetetty. Se mahtoi harmittaa ennenkaikkea niitä, jotka olin kutsunut siihen Helsingistä. No, pääsivätpähän käymään Turussa, toisin kuin minä.

Lopulta, aikaan, jolloin se ei enää minua kiinnostanut, ajelin rautatieasemalta kotiin. Merilokin kokoiset räntähiutaleet losahtelivat kiveniskemän halkaisemaan tuulilasiini ja Turku näytti Neuvostoliitolta. Suljin autoradion, pääosin siksi, että tuntikausien kusenhajussa istuminen sai pääni särkemään murhaavasti, mutta myös siksi, että tajusin jotain.

Meillä kaikilla on harmitusbudjetti, jonka koko ja sisältö riippuvat aina ihmisestä. Meillä on usein välibudjetteja, jotka ohjaavat toimintaamme pysymään kokonaisbudjetissa. Niiden avulla on tarkoitus välttyä harmituksen ylijäämältä. Ylijäämä on kestokykymme ylittävää murhetta ja sen käsittely on aina työlästä ja joskus jopa ylivoimaista. Ylijäämä myös vaikuttaa meidän itsemme lisäksi työhömme ja lähimmäisiimme, joskus pysyvästi.

Minun harmitusbudjettiani täytettiin tällä kertaa matkustusongelmilla. Jollakin toisella murheet ovat isompia, toisella pienempiä. Se, miten murheita ja harmeja käsitellään, ratkaisee paljon.  Arkipäivän harmitus tarvitsee vastapainoa, purkamisen keinoja ja kyvyn nousta jaloilleen. Me myös tarvitsemme arkipäivän harmitusta, sillä se kehittää harmituslihaksiamme, joka taas auttaa meitä kestämään pahempaa. Ja sitä paitsi, sopiva ja määrämuotoinen, sellainen salonkikelpoinen murhe pukee meitä suomalaisia hyvin. Sopiva murhe pitää joutavan ilkamoinnin loitolla.

Niin, että tarkemmin ajatellen, eipä tämä päivä minua tainnutkaan kaataa. Eikä minulla ole mitään näyttöä siitä, etteikö huominen voisi olla koko vuoden paras päivä!