Pidättyväisyys on laiskuutta

Ihmisillä näyttää olevan tarve pidättyä mitä erilaisimmista asioista. Joskus pidättäydytään viinasta, joskus lihasta ja joskus vaikkapa ostamisesta. Eikä huomiotta voi jättää ympäristöaktivisteja, jotka pidättäytyvät poliisille aina katsomansa tarpeen mukaan.

Toisinaan pidättyväisyys on vääjäämätöntä. Kun pakko ottaa ensisijaisuuden kruunun päälaelleen, tahdosta tulee lakeija.

Otetaan esimerkiksi vaikka kolme ihmiselämän peruspilaria: työn tekeminen, terveys ja hauskanpito. Laitetaan nämä otsikot kuvitteellisen kolmion kärkiin ja katsotaan kuviota tarkemmin. Voimme pian todeta, että kaksi näistä aktioista voidaan toteuttaa kerrallaan, kolme aiheuttaa ongelmia.

Jos haluat tehdä riskisti töitä ja edistää aktiivisesti terveyttäsi, joudut pidättymään kunnollisesta hauskanpidosta. Jos et pitäytyisi, joutuisit käyttämään siihen terveyttäsi edistävään lepoon budjetoitua aikaa ja se on tuhon alku.

Jos sitä vastoin päätät pitää hyvää huolta terveydestäsi ja pitää oikein tosissasi hauskaa, huomaat sen olevan melkoisen mahdotonta jo rakenteellisesti, mutta myös ajankäytön kannalta. Esimerkiksi jos lähdet vaikka poikien kanssa kalaan perjantaina ja palaat sieltä sunnuntain tienoilla, menee maanantai helposti ihan huilaillessa ja hävinneen terveyden etsiskelyssä, eikä työnteosta tule mainittavasti mitään.

Hauskanpidon ja työn yhdistäminen onnistuu kyllä helposti, mutta selvää on, että terveys siitä kärsii, etenkin iän karttuessa. Olen kuullut muiden muassa muusikoiden yrittäneen tätä joskus. Se lienee kuitenkin taksitolpan juttuja.

Väittäessäsi, että nämä kolme perustarvetta voi täyttää yhtä aikaa, olet väärässä. Jos taas olet tekevinäsi töitä, olet pitävinäsi huolta terveydestäsi ja olet pitävinäsi hauskaa, tämä onnistuu kyllä.

Pidättäytyminen on joskus myös helppoa. Olen huomannut, että piirisarjatason rokkenrolkeikkoja tehdessä backstageksi kutsuttavaan siivouskomeroon on jo vuosikaudet änkeytynyt pääosin melko riuskakuntoista, olutmarinoitua sikanautaa, jolloin muun muassa lihallisista iloista pidättäytyminen on ollut hyvinkin vaivatonta.

Pidättyväisyyttä on pidetty keinona parantaa elämänlaatua. Tähän ovat kehottaneet milloin uskonnolliset piirit, milloin kohtuutta kaikkeen vaativat tädit tai vaikka poliittisia pyrkimyksiään ajavat tahot. Kyse on oikeasti siitä, että pidättyväisyys on saavutettujen mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä, mikä on helpompaa kuin uusien mahdollisuuksien lisääminen. Johtopäätös on helppo vetää: pidättyväisyys on laiskuutta.

All in, ystävät!

Streittiä elämää tästä iäisyyteen

Jos mies ei ole käynyt armeijaa tai nainen synnyttänyt, voi kuulemma tulla eteen sosiaalisen eriarvoisuuden tunne. Se siis tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi osallistua luontevasti keskusteluun asiasta, jota ei ole itse kokenut. Tiedän, mitä tässä tarkoitetaan, sillä myös minä olen kärsinyt tällaisesta tilasta.

Kas, kun minulle ei tullut krapulaa.

En sairastanut oikeastaan ennen neljättäkymmenettä ikävuottani krapulaa riippumatta siitä, kuinka paljon tai minkä laatuista alkoholia imuroin kurkkuuni. Vaikutusta ei ilmaantunut, vaikka tuota ydinkemikaalia tintattiin useampi päivä.

Kuulin kiehtovia tarinoita inhimillisyyden ylittävistä, lähes eeppiset mittasuhteet saaneista krapuloista, jolloin sielu olisi irtaantunut ruumiista, jos olisi tärinältään voinut. Mielessäni nuo kertomukset nostivat kaverini seikkailijoiksi, jotka olivat sitkeytensä ja vahvuutensa takia palanneet kuolleista kertomaan meille helvetillisistä tuskista ja paikasta, johon ihmisellä ei ole asiaa. Ja he kertoivat siitä oluen äärellä, valmiina palaamaan taistelukentälle ylivoimaa vastaan. Hurjia kavereita ovat.

Tilanteeseen on tullut muutos.

Kävin poikien kanssa mökkisaunassa. Nyt minä voin kertoa teille, että tilanteeseen on todellakin tullut muutos! Eihän tässä ole järjen hiventäkään! Olen siinä määrin mukavuudenhaluinen, että jos tällainen olo olisi tullut aina, olisin jättänyt tuon viinan kanssa läträämisen jo heti alkuunsa.

Tuosta nelipäiväisestä Tuonelan kiertoajelusta meni pari ensimmäistä päivää ihan vaan toivoessa, että loppu koittaisi pikaisesti, eikä lähtöasennolla olisi suurempaa merkitystä. Niidenkin jälkeen usko omaan elon pilkkeeseen oli siinä pisteessä, että lyijytäytekynäkin tuntui olosuhteisiin nähden uskaliaalta työkaluvalinnalta.

Ja sen minä haluan nyt sanoa, että en ollenkaan ymmärrä, mitä kohtaa tässä te pöljät olette aina ihannoineet. Jos vielä saa valita, niin otan milloin tahansa sen sosiaalisen eriytymisen taakakseni. Piehtaroikaa te tässä olotilassa ihan vain keskenänne.

Vai olisikohan tässä käynyt niin, että kaikki krapulat ovat kyllä minullekin tulleet, mutta ovat varastoituneet ruumiiseeni ja nyt syöksyvät vaikuttamaan moninkertaisina? Ihan sama, minulle riitti. Over and out.