Nälkä

Pekalla oli nälkä. Jo aamulla oli tullut mieleen, että päivällä voisi grillata vähän makkaraa. Varsinaisen grillaamisen ennakointi oli Pekan mielestä tärkeää, sillä onnistuneen grillauksen peruskivenä on kunnollisen hiilloksen aikaansaaminen. Ja se ei ole mikä tahansa juttu, varsinkaan, kun Pekka uskoo kuivan koivupilkkeen voimaan. Grillihiiliä ei Pekka osta, sillä mökillä on yllin kyllin polttopuuta. Ja tuntuisihan se valmiiden hiilien ostaminen vähän… no, ruotsalaiselta. Pekka olikin kehitellyt teorian, jonka mukaan koivuhaloista poltetusta hiilloksesta saa huomattavasti paremman makuisia makkaroita kuin grillihiilistä.

Pekka otti oitis suunnan kohti keittiötä, sillä makkarat oli saatava ensitilassa jääkaapista huoneenlämpöön. Kylmän makkaran grillaaminen on kardinaalivirhe, eikä Pekka sellaiseen koskaan sortuisi. Amatöörimäistähän se olisi. Pekka tuumi, ettei kannattaisi avata pakettia vielä, sillä avoin paketti saattaisi houkutella muurahaisia apajille. Kyllä makkarat lämpiäisivät suljetussakin paketissa. Pekka otti jääkaapista kylmän oluen ja suuntasi askeleensa hyvin palvelleen pallogrillin luokse. Se oli ostettu Biltemasta kymmenkunta vuotta sitten. Maali oli lohkeillut pohjasta, mutta se ei varsinaisesti grillaamista haitannut.

Hän tyhjensi grillin tuhkasta ja tarkisti, että pohjassa olevat ilmanottoaukot olivat sopivasti auki. Puuliiteriltä Pekka otti kirveen ja tarkasteli sen terää. Pari kolhua terässä oli, mutta ei ihan niin paljoa, että olisi ollut perusteltua hankkia uutta kirvestä. Pekalla oli tapana teroittaa kirveensä hiomakivellä lähestulkoon ennen jokaista käyttökertaa. Pekka uskoi vakaasti säännöllisen huollon voimaan ja siksi kirveen terä sai hellää huolenpitoa usein ja kärsivällisesti. Pekka oli kyllä katsellut Tarjoustalossa Fiskarsin halkaisukirvestä. 65 euroa oli hintaa, mikä oli Pekan mielestä aika paljon rahaa. Toisaalta, voiko kunnolliselle halkaisukirveelle asettaa jonkinlaista maksimihintaa? Pekan mielestä tähän ei ollut kyllä-tai-ei –vastausta. Tuli laskea mukaan myös muu kuin aineellinen arvo. Harva asia oli yhtä tyydyttävä kuin hyvän ja toimivan kirveen täydellisesti osunut lyönti pystyssä olevan koivuhalon takareunaan juuri sopivassa kulmassa. Voiman tunne varressa ja räsähtävä, jopa kostealta kuulostava hengähdys terän avatessa halon olivat jotakin sellaista, mitä mies ei muualta saa. Pekka oli Tarjoustalossa pidellyt kirvestä käsissään, punninnut sen tasapainoa ja tunnustellut sen Softgrip –materiaalista tehtyä kädensijaa. Tuntui melkein siltä, ettei olisi halunnut päästää irti. Samalla Pekan sisällä kyti huono omatunto. Entinen kirves oli vielä kaukana käyttökelvottomasta ja olisi totuuden nimessä kohtuutonta hankkia uutta, kallista kirvestä tässä vaiheessa. Pekka laski kirveen takaisin hyllyyn, loi siihen vielä katseen. Tyynesti ja järkähtämättä hän kääntyi ja käveli pois. Pekka oli mies.

Grilliin tarvittiin pientä koivupilkettä, ensinnäkin sytyttämisen helpottamiseen ja toisaalta hyvän hiilloksen aikaansaamiseksi. Pekka ei halunnut sytytysnesteen hajun pilaavan eineksiään, vaan tuli oli saatava syttymään luonnollisin sytykkein. Pekka teki ison läjän sopivia pilkkeitä, otti mukaan koivupöllistä revittyä ja liiterin hyllylle pinottua tuohta sen verran kuin hän tiesi tarvitsevansa. Pekka oli tarkkana miehenä leikannut saksilla tuohesta määrämittaisia kappaleita, sillä olisi vaikeaa yrittää arvioida sytykkeen määrän tarve, jos määrän yksiköt vaihtelisivat. Pienet pilkkeet Pekka asetteli grillin palotilan pohjalle, sopivasti niin, että ilmalle jäi hyvin tilaa. Päälle hän laittoi tuohen palan ja hellävaraisesti työnsi sitä sillä tavalla pilkkeiden väliin, että syttyminen olisi helppoa. Päälle vielä pari pilkettä ja hyvältä näytti.

Pekka raapaisi tulitikkuun tulen ja antoi tuohen kulman haukata siihen kiinni. Ahnaasti tuohi vastasi tarjoukseen ja vaalean keltainen liekki lähti leviämään kuin olisi etsinyt lisää ravintoa. Pekka asetti pallogrillin yläkannen sopivasti grillin reunalle tuulensuojaksi. Viimein oli aika istahtaa penkille, avata oluttölkki ja odotella ensimmäisiä pilkkeiden palamisesta johtuvia napsahduksia. Aurinko paistoi.

– Käk-käk-käk-kä-kä-kä-kä-kä, kuului veden yli jostain. Olisiko ollut silkkiuikku?

Janotti, mutta teki mieli vielä herkistellä avatun oluen kanssa. Se tuoksui hyvältä, vähän vaahtoa oli noussut tölkin kannelle. Tuntui hyvältä, jopa palkitsevalta, antaa itselleen lupa ottaa ensimmäinen siemaus. Ihan vähän vain, niin että makuhermot ehtivät mukaan joka pisaraan. Ei kai näitä nyt huvikseen juoda. Mallas tuoksui ja olut maistui tutulta. Pakko sen oli olla silkkiuikku. Tuli tarvitsi muutaman pilkkeen lisää ja Pekka asetti ne varovasti palotilaan. Hän huolehti siitä, että pilkkeet tuli aseteltua niin, että palaessaan niistä muodostuisi sopivan kokoinen hiillos. Mikä olisikaan ärsyttävämpää kuin grillausalan epätasainen lämpötila? Ehkä vain rullalle pyörähtänyt, hiestä kostunut kumisaappaan pohjallinen, tuskin mikään muu.

Pekka tunnusteli keittiössä makkaroiden lämpötilaa. Ne olivat lämmenneet jo hiukan, se oli selvästi havaittavissa. Pekka otti mukaansa muovilautasen ja grillipihdit ja meni grillin luo. Hiilloksen muodostumisessa oli menossa nyt kriittiset hetket, eikä siksi kannattaisi jättää tulta hetkeksikään valvomatta. Makkarat saisivat vielä lämmitä hetken, varjoisassa paikassa tietenkin. Lisää puuta grilliin ja tuulisuojan säätämistä. Hento siemaus olutta ja yläkroppaa takanojaan. Grilliritilä saisi puhdistua liekissä ja hiillos valmistua juuri oikeaan tilaan. Pekan ajatukset saivat tilaa. Hänen aivonsa skannasivat kovalevyä ja löysivät sieltä valopilkkuja, vähän niin kuin muistimeren majakoita. Tuoksuja, jotka vievät johonkin kauas, ääniä, jotka muistuttivat jostakin. Vaikeitakin asioita, sellaisia, jotka eivät jättäisi rauhaan ehkä koskaan.

Niin kuin se kivi, jota Pekka ei nähnyt toissakesänä sahatessaan tuulenkaatoa. Runko makasi kiven päällä, eikä sammaleen alta sitä kyllä millään olisi voinut nähdä. Se on kyllä pakko myöntää, että tarkempi olisi voinut olla. Pakkoko se laippa oli laskea niin alas? Siihen kiveenhän se terä sitten tavoitti. Eikä mikä tahansa terä, vaan Stihlin kovapalainen teräketju, melko uusi ja jumalattoman kallis. Yli neljäkymppiä. Se saatanan helppoheikki sai sen jotenkin myytyä, vaikka Pekan oli tarkoitus ostaa ihan vaan perusketju ja pitää siitä oikein hyvää huolta. Hyvähän se teräketju oli, ei siinä mitään. Kultainen leikkuuhammas ja kaikki. Laippa ei onneksi mennyt kieroksi, vaikka sitäkin Pekka pelkäsi. Sahaaminen oli kuitenkin siltä päivältä jätettävä. Meni fiilis. Pekka vei sahan vajaan, puhalteli ilmanpuhdistimen vaahtomuovin puhtaaksi, laittoi teräsuojan ja käveli tupaan. Pekka istui keinutuolissa pitkään saappaitaan riisumatta ja keinui hitaasti.
-Onneksi ei äidin tarvitse tätäkään nähdä, mietti Pekka ja heilurikellon tasainen raksahtelu oli kuin kiinalaisen vesikidutuksen kylmät pisarat otsaluussa.

Hiillos pallogrillissä hohkasi Pekan reiteen ja herätti hänet takaisin tähän hetkeen. Pekka avasi paketin puukollaan varovasti, oli turha tuhlata vielä tässä vaiheessa paketin nestettä. Pekka otti kaksi makkaraa ja asetti ne ritilälle. Makkarat sihahtivat ja kertoivat Pekalle, että lämpötila oli melkoisella varmuudella oikea. Nyt ei auttanut löysäillä, makkara ei saa napsahtaa halki. Rakenne oli saatava pysymään oikeana, sillä toisen puolen grillausominaisuuksien arvioiminen on käytännössä mahdotonta, jos makkara on haljennut. Hutilointiinhan tietysti pystyvät kaikki, mutta se on asia erikseen. Pekka otti jämäkän, mutta lempeän otteen makkarasta grillipihdeillä ja totesi paistopuolen olevan täydellinen. Ritilän jättämät ruskeat rannut olivat juuri oikeanlaiset, tasaiset ja täsmälleen suorat makkaraan nähden. Makkaran pinnassa ei näkynyt hiillostumista eikä kuori ollut kärsinyt vaurioita. Pekka käänsi makkarat ja arvioi tarvittavan ajan. Hän painoi puukollaan juuri ja juuri kuoren läpäiseviä reikiä makkaran pintaan ehkäistäkseen kuoren halkeamisen. Rei’istä valui hieman nestettä, mikä kuului asiaan.

Pekan kurkkua kuivasi, mutta nyt ei ollut aika läträtä oluen kanssa. Nyt paistettiin makkaraa. Viimein Pekka nosti pihdeillä makkarat muovilautaselle, katsoi niiden höyryämistä ja totesi grillauksen, ainakin näkyviltä osin, erittäin onnistuneeksi. Hiilloksen polttava lämpö sai puhdistaa ritilää rauhassa. Pekka asetteli makkaran talouspaperiin ja aisti sen tuoksua. Pekan mielestä ainakin ensimmäinen makkara oli syötävä ilman sinappia. Sitten jatkossa voitaisiin harkita mausteita, mutta ensimmäinen on aina kuitenkin ensimmäinen. Vieläkin korpesi se Turun Sinapin myynti Ruotsiin. Ja tilalle tuli jotain korvikesotkua. Nykyään ne kai valmistaa sitä sitten jossain Puolassa. Ei se mitenkään hyvää koskaan ollut, mutta suomalaista. Ja perinteistä. Siitä Pekka tykkäsi. Pekka tunsi sormissaan, että makkara oli kuuma. Mutta se oli syötävä kuumana, sillä se oli Pekan mielestä oikea tapa. Ja jos hänen mielestään se oli oikea tapa, niin hän se myös teki. Pekka siristi silmiään viedessään kuumaa makkaraa suutaan kohti. Hänen aivonsa tiesivät, että kohta polttaa, terveisiä Pavloville.

Onnellinen se, jolla makkara.

Olen syönyt lastemme tulevaisuuden

Nyt on menossa tämän kalenterivuoden 116. matkapäivä. Lähdössä on vuoden 36. lento. Kotiin tuli kirjekuoressa hotelliketjun myöntämä premium-kortti, jonka saa vietettyään tarpeeksi monta yötä kyseisen ketjun huomassa. ”Näkeehän siinä maailmaa”, ne sanoo. 

No, kun ei näe! 

Lentokenttiä, hotellihuoneita, aamupalapöytiä, maanteitä, auton mittareita. Ja niitä Amarillo-ravintoloita! Täytyy olla tyytyväinen, että ranskanperunat näyttävät kerääntyvän hartioihin. 
”Ottaisin pihvin, kiitos.” 
”Joo, se tulee ranskalaisilla, noinolehyvä.”
”Salaatti, kiitos.”
”Siihen kuuluu isot ranskalaiset, noinolehyvä.”
”Saisinko hengittää ravintolanne ilmaa?”
”Joo, tuleeko ranskalaisiin vielä enemmän tätä helvetin pahaa maustetta? Noinolehyvä.”

Jos maailman hyvinvointi rakentuisi ranskanperunoiden varaan, olisin syyllinen kaikkeen pahuuteen. Olisin syönyt ihmisten rakkauden ja myötätunnon suikale kerrallaan. 
Kun Ranskan puolustusvoimat teki aikoinaan ydinkokeen kaukaisella atollilla Tyynellä merellä, jotkut suomalaiset yhteiskunta-aktiivit boikotoivat Ranskaa pidättäytymällä ostamasta ranskanpastilleja, ranskanleipää ja niitä ranskanperunoita. Ei ne mitään boikotoineet – he näkivät ulospääsyn ranskanpottujen tyranniasta ja säälimättömästä mielivallasta. Pottusuvakkien ja ranskanperunakriittisen ääriaineksen kamppailulle ei näy loppua ennen kuin hallitus ryhtyy voimakkain ottein rajoittamaan ranujen laajamittaista maahantuloa. 

Olenkin pian tämän päivän kohteessani ja Amarillon neonvalot ottavat minut seireenimäisellä kutsullaan vastaan kuin vanhan ystävän. Behold, verisuonen seinämät! Taistelu alkakoon!

Vitutus

Kun olin pieni poika, minua isompi pihapiirin tyranni Arto heitti hiekkaa silmiini ja pisti takataskuunsa uutuuttaan kiiltelevän, sinisen muovilapioni. Tuolla hetkellä keskenkasvuisissa aivoissani päätään nosti ystävä, joka on seurannut matkassani koko tähänastisen elämäni.

Vitutus.

Tiedän sen majailevan tuolla jossain, ihan lähellä. Vaikka se pysyisikin hetken taka-alalla, aina lopulta se koputtaa ja kutsuu itsensä kylään. Ja kun se vierailee, se kyllä huomataan. Olen yrittänyt häätää sitä erilaisilla kemikaaleilla tai sijaistoiminnoilla, mutta siitä pirulaisesta on tullut fiksu. Huomatessaan tilapäisen ylivoiman, se jää passiin odottelemaan puolustuslinjan heikkenemistä kävelläkseen sitten selkä suorana olohuoneen sohvalle istumaan. Ja siinä sitä taas ollaan, toisiamme silmiin tuijottamassa. Se voittaa nämä tuijotuskisat joka kerta.

Kun makaat illalla mukavan päivän jälkeen sängyssä väsyneenä ja tunnistat olotilaksesi tyytyväisyyden, voit kuulla vaimean hengityksen äänen. Se ei ole puolisosi, lapsesi tai edes omat keuhkosi, vaikka niin haluat itsellesi tolkuttaa. Se on vitutus, joka rakentelee kaikessa rauhassa asemiaan. Aamulla tapaatkin jo heti herätessäsi pirteän ja täysissä voimissaan puhkuvan ystäväsi, joka pelkällä läsnäolollaan imee maailmasta värit ja pukee kasvoillesi slaavilaisen perusilmeen, josta et enää jaksa edes välittää.

Mutta toisaalta, mitä jää jäljelle, kun kaikki on mennyttä? Kun olet menettänyt maallisen mammonasi, terveytesi ja läheisesi, kuka seisoo vieressäsi? Vitutukselle on aivan yhdentekevää sinun statuksesi, varallisuutesi tai hyvinvointisi, sinä olet sille aina yhtä tärkeä. Olkaamme siis onnellisia siitä, että elämämme on rakennettu peruskalliolle, joka ei anna ikinä periksi, vaikka kaikki ympäriltä murtuisi.

Likinäkökulmia

Kyllä minä olen luontoihminen. Minusta Suomen luonto on upea puhtaine vesineen ja lähes koskemattomine korpitaipaleineen. Harvoin havumetsässä kävelee vastaan lajitoveri, sillä meillä erämaata riittää kaikille. Siinä on monelle kaukomaan käyskentelijälle kadehtimisen paikka.

Oman annokseni Suomen luontoa nautin mieluimmin National Geographic –lehden puolikiiltäviltä sivuilta jonkin eurooppalaisen suurkaupungin ykköshotellin loungessa kultanappisessa klubitakissani siemaillen kenialaisista pavuista uutettua tuplaespressoa flyygelin tarkoin harkittujen sävelten hyväilyssä. Mutta yhtä kaikki, minun ja retkeilykaupan tyhjäksi ostaneen samoilijan mielestä Suomen luonto on vertaansa vailla.

Kukaan meistä on tuskin välttynyt huomaamasta, kuinka meitä kehotetaan syömään kasviksia, jopa siirtymään osin tai kokonaan kasvisruokavalioon. Moni onkin tehnyt päätöksen itsensä tai lähipiirinsä puolesta ja siitä myös mielellään muille kertoo. Kovin usein kasvissyöjän elämäntapapäätöksen perusteena on huoli terveydestä. Joko omastaan tai porsaan. Ja se on, kuulkaa, ihan hyvä peruste.

Olipa syy kasvissyöntiin mikä hyvänsä, lihan kulutus vähenee. Eli lopputulos näyttää melko samalta riippumatta siitä, millä toimintaansa perustelee. Jätetään se tofu kuitenkin rauhaan, se on silkkaa tiivistynyttä pahuutta.

Kaikki riippuu siis näkökulmasta. Näkökulma on ilmiö, jonka avulla me voimme riidellä kiivaasti asiasta, jotka olemme samaa mieltä. Ja riitelyähän me kaipaamme! Se on sivistyneeksi itseään kutsuvan kansakunnan sirkushuvi, jota harrastetaan yhteiskuntaluokasta tai asemasta riippumatta. Se, onko riidan aihe tärkeä tai tiedämmekö asiasta mitään, on täysin toissijaista.

Joillekin riitely on jopa ammatti. Poliitikoksi haluava riitelee ensin muiden ehdokkaiden kanssa ja tullessaan valituksi luottamustehtävään, alkaa riidellä muiden samaan tehtävään valittujen kanssa. Jos matka vie hallitukseen asti, niin sitten riidellään niiden kanssa, jotka eivät ole hallitukseen päässeet ja samalla äänestäjien kanssa, joiden puolesta luvattiin aikoinaan riidellä. Kaikki poliitikot ovat silti samaa mieltä.

Jokainen haluaa olla pienen ihmisen puolella ja taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Siinä, miten jalo tavoite saavutetaan, on ihan pieni näkökulmaero. Ja se ero luo poliitikon ammatin.

Kun me nyt olemme siinä tutuksi tulleessa umpikujassa, jossa makuasioista ei voi kiistellä ja faktoista vielä vähemmän, niin olkaamme onnellisia näkökulmaeroista. Ilman niitä me sosiaalisen käyttäytymisen ratapölkyt kuolisimme yksinäisyyteemme, eikä kukaan tietäisi, oliko se hyvä tapa kuolla.

Kannanottovastuu

Jos olisin maahanmuuttokriitikko, vihaisin niin paljon Suomen tämän hetken tilannetta, että muuttaisin pois Suomesta. Mutta en voisi, koska silloin olisin maahanmuuttaja ja niistähän minun ei pitänyt tykätä.

Jos olisin suvakki, minun pitäisi suvaita myös muita kuin omasta mielestäni oikeita mielipiteitä ja olla ylenkatsomatta toisten maailmankatsomusta, mutta silloin joutuisin hyväksymään myös maahanmuuttokriitikoiden mielipiteen, mikä taistelisi pahasti oman suvakkistatukseni oikeutusta vastaan.

Jos olisin hiljaa, olisin välinpitämätön yhteiskunnan syöpä, mutta en voisi sanoa vastaan, koska minunhan piti olla hiljaa, etten loukkaisi ketään.

Jos kehottaisin kanssaeläjiä olemaan hakkaamatta naisia, olisin feministi. Jos kehottaisin kanssaeläjiäni olemaan yleensäkin hakkaamatta, olisin sovinisti, koska en kehottanut olemaan hakkaamatta naisia. Jos en sanoisi asiasta mitään, olisin välinpitämätön yhteiskunnan syöpä.

Joka vaiheessa Facebookin puskahuutelija-näennäispoliitikot ja kissanpaskalaatikon ympärillä hyrräävät yhteiskunta-aivoittelijat flippailevat ja varmasti kertovat, miten väärin meni toisen mielipide. Ja helppohan se on huudella, kun mitään vastuuta ei tarvitse ottaa.

Viime aikojen mielipideirstailun trendi-ilmiö on ollut loukkaantuminen. Me loukkaannumme siitä, että joku loukkaantuu siitä, mitä joku on sanonut mahdollisesti loukkaamistarkoituksessa. Ja sittenhän me vasta loukkaannumme, kun joku ei loukkaannu, vaikka se nimenomaan oli tarkoitus. Kovin tärkeää ei ole se, kenellä oli aihetta loukkaantua. Jotain on silti sanottava, jottei olisi yhteiskunnan syöpä.

Jokaista julkistettua mielipidettä kohtaan syntyy järkälemäinen määrä kritiikkiä, eikä tietenkään aina pelkästään negatiivista. Mutta yleensä se on, koska negatiivisella yhteiskunta-arvostelulla on moninkertainen näkyvyyden voima positiiviseen verrattuna. Me kaikki haluamme merkin siitä, että olemme olemassa ja negatiivinenkin huomio kelpaa, jos muuta ei ole saatavilla.

Kohta on joulu ja monille se on yksi viikonloppu muiden joukossa. Se on ihan ok. Aika monille sillä on kuitenkin muutakin merkitystä. Ja sekin on ihan ok.
Kehittelin itselleni teesin, jota pyrin toteuttamaan ensin vaikka ihan yhden päivän. Kokeile sinäkin, jos huvittaa.

Älä ole mulkku toiselle.