Oh My God!

Katselin netistä Yhdysvaltalaista alkuperää olevaa videoklippiä, joka on saanut muhkeasti huomiota ympäri maailmaa. Lentokoneessa istuvaa matkustajaa avustettiin lennon vaihtamisessa tavoilla, jotka tavallisesti voidaan yhdistää käsitteeseen “raisiolainen laturaivo”. Huomioni videolla vei erittäin kuuluvaääninen rouva, joka hoki “Oh My God!”– mantraa sekä sisään- että uloshengityksellä niin pitkään, että asia tuli varmasti selväksi kaikille.

Tämä ilmiö on saatu rantautettua myös Suomeen ja niin meillä hoetaan sitä samaa ou mai kaadia Kauniaisista Kajaaniin ja takaisin. Meillä siitä saatiin jalostettua sentään lyhenne, ooämkee, joka ilmaisuna on tosin jäänyt pääsääntöisesti keski-ikäisen kansanosan tehokeinoksi nuorekasta ja modernia elämäntapaa alleviivaamaan.

Käytännöllinen huokaisuhan tuo on, vaikka melko kaksiulotteinen. Sitä käytetään aivan samalla painoarvolla silloin, kun lentokone osuu pilvenpiirtäjään tai jugurttipurkki kaatuu pöydällä. Myös lottovoiton osuessa tai puhelun saapuessa tuntemattomasta numerosta voihkaisulle löytyy luonteva paikka. Lausahdusta etenkin alkuperämaassa voidaan painottaa lausumalla sanat selvästi erillään toisistaan: “Oh. My. God”. Tätä äärimuotoa käytetään vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kuten vaikka asiakkaan huomatessa suklaamuffinssien olevan loppu kahvilan vitriinistä.

Minun kallooni hakattiin vuosikymmeniä sitten huonolla menestyksellä uskonnon ohjesääntöä, jossa oli maininta siitä, millä tavoin arkikielessä toivotaan uskonnollista hahmostoa esitettävän. Taisipa siinä olla jokin tarpeellisuusvaatimuskin. En ole ihan varma, millaisia muutoksia tuossa normistossa on koettu, mutta ainakin tässä suhteessa määräyksen toteuttaminen kuulostaa olevan lähinnä viitteellistä.

Tampereen rautatieaseman kahvilassa kuulin vastentahtoisesti, mutta väistämättömästi muutaman nuoren naisen keskustelua. Ajatustenvaihdosta kumpusi lausahdus, jonka ytimekkäälle nerokkuudelle on vaikea löytää vertaistaan: “Ooämkee, vittu, oikeesti”.

Vaalivalitusta

Olen äänestänyt jokaisissa eduskunta- ja kuntavaaleissa sen jälkeen, kun oikeuden siihen sain. Välillä päätös äänen saajasta on tehty kopissa, välillä suurenkin harkinnan jälkeen. Mutta aina on äänestetty, sillä olen ajatellut sen olevan tärkeää.

Kävin äänestämässä myös näissä viimeisimmissä kunnallisvaaleissa. Löysin mielestäni hyvän ehdokkaan, jonka uskon pystyvän ajamaan niitä asioita, joita pidän tärkeinä. Puoluekin sattui olemaan sellainen, että ehdokkaani toimilla voi olla painoarvoa.

Jouduin kuitenkin tällä kertaa ennen äänioikeuteni käyttämistä pohtimaan muutamaa äänestämisen puolesta esitettyä väitettä. Täytyy sanoa, että kamppailu itseni kanssa oli aika kova. Tuossa matsissa voittajaksi selvisin minä, mutta vain pisteillä. Minulla on väkevä tunne siitä, että tämä sama vääntö tulee olemaan vieläkin kovempana edessä ennen seuraavia eduskuntavaaleja.

”Äänestämättä jättäminen on ääni vastustajalle”

Mille vastustajalle? Jos kaikki tarjolla olevat vaihtoehdot ovat huonoja vaihtoehtoja, miten pystyy osoittamaan, kuka on vastustaja ja kuka ei? Jos ääni annetaan vähemmän huonolle ehdokkaalle siksi, ettei enemmän huono ehdokas sitä saisi, eikö silloin ääni menisi silti huonolle ehdokkaalle?

Yhdysvaltain viimeisimmissä presidentinvaaleissa päädyttiin aika laajamittaisesti tähän tilanteeseen. Eräs haastateltu äänestäjä kuvasi tilannetta sanomalla, että “jouduin päättämään, kumman kahdesta syövästä ottaisin mieluummin”.

”Kannattaa äänestää henkilöä, jonka ajatukset tunnet ja joista olet samaa mieltä”

Jos äänestän henkilöä A, joka on puolueen X ehdokas, ääneni hyödyttää myös saman puolueen ehdokasta B, joka on mielestäni täysi taulapää. Toisaalta, jos ehdokkaani pääsee läpi, hänen toimintaansa ohjaa puoluekuri. Suomessa parlamentaarista valtaa käyttävillä ihmisillä ei ole nk. imperatiivista mandaattia, eli velvollisuutta pitää kiinni vaalilupauksistaan. Siksi Suomessa voi helposti luvata tietoisesti muuta, kuin miten aikoo toimia. Esimerkiksi kaupallisessa markkinoinnissa tällainen on lailla kiellettyä, mutta ei parlamentaarisessa järjestäytymisessä.

Suomalainen puoluekenttä on erittäin kapea, ainakin, kun puhutaan siitä mielipiteiden kirjosta, jolle päätöksentekovalta asettuu. Näkyvyyttä toki saavat äärimielipiteet, mutta niillä ei ole päätöksenteolle juurikaan merkitystä. Puolueiden ajamat asiat ovat pääosin samoja, keskustelua herättävät lähinnä sävyerot. Siksi on melkoisen yhdentekevää, mikä puolue äänen saa.

”Jos jätät äänestämättä, ei sinulla ole oikeutta valittaa”

Valittaa mistä? Prosessin virheistä valittamiseen riittää äänioikeus, eli sillä, onko äänestänyt, ei ole merkitystä. Huonoista valinnoista valittaminen torpataan usein sillä, että ”itsehän olet ollut tätä päättäjäkokoonpanoa valitsemassa”, eli vastuu huonosta päätöksenteosta ja hallinnosta on äänestäjillä itsellään. Toisin sanoen osallistumalla päätöksentekoprosessiin valitsemalla toimijat, olet itse huonojen päätösten takana. Ainoa, joka ei ole vaikuttanut päätöksiin leikata koulutuksista, on se, joka jätti äänestämättä.

”Äänestämättä jättäminen on tehoton keino saada aikaan muutosta”

Ei ainakaan äänestämistä tehottomampi. Jos äänestysprosentti jää alhaiseksi, se kertoo, että demokraattisessa systeemissä on vika. Näyttää siltä, että 65-75 % kaikista annetuista äänistä päätyy kolmen tai neljän valtapuolueen laariin, joten valtajärjestelmän muuttaminen äänestämällä on vaikeaa. Suomen vaaleissa on käytössä D’Hondtin menetelmä, joka tarkoittaa sitä, että suurelle puolueelle annettu ääni on painavampi kuin pienelle puolueelle annettu. Se toisaalta takaa sen, ettei protestina äänestetty hevonpaskapuolue pääse oikeasti käyttämään koko yhteiskuntaa  vaikuttavaa valtaa, mutta se samalla pitää päätösvallan muuttumattomana. Yksikään radikaalipuolue ei nouse ja pysy painoarvoisena päättäjäpuolueena, koska niiden nousu perustuu usein epärealistisiin lupauksiin, joista on mahdotonta pitää kiinni hallitusvastuussa. Onneksi.

Tällainen järjestelmä osoittaa sen, että kunta- tai valtakuntapolitiikkaan pääsyyn kannattaa valita oikeiden asioiden ajamisen sijaan oikea puolue.

Saksalainen valtiomies Konrad Adenauer sanoi, että jos vaaleilla olisi oikeasti merkitystä, ne kiellettäisiin. Tällaisiin kohta sata vuotta vanhoihin lausahduksiin voi uskonsa nojata kuka haluaa, mutta ehkä se tässä asiayhteydessä on ihan sopiva aikajänne.

”Äänestäminen on jokaisen velvollisuus”

Ei ole, vaan oikeus. Ja oikeutta voi käyttää, jos haluaa. Suomessa on myös oikeus jättää äänestämättä ja tuo oikeus on tasan yhtä vahva kuin äänestämisoikeuskin. Äänioikeuden vastakohta on äänestyspakko, joka on käytössä melko harvassa maassa ja sitä on kritisoitu toimimattomaksi tavaksi edistää ihmisten vapaata tahtoa ja demokraattista valinnanvapautta.

”Jokaisella äänellä on merkitys”

Yksi ääni on hiekanjyvä suuressa laatikossa. Pieni äänestysprosentti sen sijaan vaikuttaa enemmän. Korkea äänestysprosentti, riippumatta siitä, kenelle ääni on annettu, vahvistaa parlamentaarisen päätösvallan legitimiteettiä, eli antamalla äänen hyvien päätösten tekijälle, vahvistetaan samalla huonojen päätösten oikeutusta.

Jos äänestäjä päättää protestoida vallalla olevaa järjestelmää jättämällä tyhjän äänen, se ei vaikuta äänestystulokseen, mutta nostaa äänestysprosenttia. Ja mitä korkeampi äänestysprosentti, sitä oikeutetumpia ovat huonotkin päätökset, joita parlamentaarikko tekee. Tyhjän äänen jättäminen on siis huono idea.

”Äänestämällä valitaan toimijat, jotka tekevät kaikkia koskettavat, usein suurta asiantuntemusta vaativat päätökset”

Tavallisen äänestäjän on siis osattava harkita, kuka ehdokkaista pystyy hoitamaan tehtävänsä riittävän laadukkaasti. Koska esimerkiksi eduskuntavaaleissa äänestettäessä ei voi tietää, ketkä päätyvät vaikkapa ulkoasiainvaliokuntaan, täytyy varautua siihen, että oma ehdokkaasi saa sitä vastuuta kannettavakseen. Esimerkiksi kun kyseisen valiokunnan työlistalla on asia ”Myanmarin kanssa tehtävä investointisuojasopimus”, oletko varma, että sinun ehdokkaallasi olisi ollut tähän asiaan jotain kunnollista sanottavaa tai riittävä tausta ymmärtää kokonaisvaltaiset vaikutukset asiassa? Minä en ole.

Hevonkukkua kiiltopaperissa

Michiganin yliopistossa vuonna 2010 julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset pitävät totena useammin aamulla saatua tietoa. Kognitiivisen psykologian uranuurtaja, professori Ulrich Neisser osoitti jo 60-luvun loppupuolella, että väsyneenä ihminen käyttää vähemmän resurssejaan kokemuspohjaiseen tiedon analyysiin. Toisin sanoen, kun ihminen on väsynyt, hän käyttää vähemmän rajallista energiaansa saadun tiedon oikeellisuuden tarkistamiseen. Näiden kahden asian yhteistuloksena on siis se, että niin aamulla kuin illallakin saatu tieto menee meillä helposti läpi, vaikka se olisi tekaistua. Hyväuskoisuus on siis meihin sisäänrakennettu ominaisuus. Luuletko, että tällä voisi olla yhteyttä siihen, että 2016-2017 Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjoinnissa esitetyistä talousfaktoista 75 % osoittautui mahdottomaksi näyttää toteen?

Lapsena meillä keskiaikaisella Pohjois-Pohjanmaalla isommat pojat aina kertoivat kaikenlaisista mahtavuuksista ja kamaluuksista, joita Ruotsissa oli tapahtunut. Ruotsissa asui kuulemma maailman rikkain lapsi, jonka viikkoraha oli monta sataa markkaa. Siellä oli myös ukko, jolla oli niin kovaääninen auto, että joka päivä pulppusi veri korvista. Ja läpi meni niin, että hulahti! Jutut menivät läpi siksi, että ne kertoi vanhempi kaveri, joka pystyi juomaan Jaffa-pullon yhdellä huikalla irvistelemättä, eli siis äärimmäisen kova jätkä. Ja toisaalta, oli mahtavaa, että jossain kaukana maailman äärissä oli paikka, jossa kaikki oli mahdollista. Ruotsi, the Land of Hope and Glory.

Tuolloin 70-luvulla tiedon määrä oli tietysti vähäistä nykyiseen verrattuna. Edistynein sosiaalisen median väline oli kahden jugurttipurkin väliin viritetty villalanka, joten jo pelkän saadun informaation tarkistaminen oli huomattavan hankalaa. Toisaalta virheellisen informaation jakamisen motiivit olivat lähinnä paikallisia ja ihan vain jakajan oman egon buustamiseen tarkoitettuja. Nyt virheellisen informaation tuottamisella pyritään edistämään suuria asioita, sillä jopa tienataan ihka oikeaa rahaa. Kun ollaan päästy tähän vaiheeseen, totuus ei ole enää pääasia.

Paskanpuhumista on tietenkin aina ollut ja tulee olemaan. Todenmukaisuuden varmistaminen on vielä tuossa vaiheessa helppoa, sen kun tarkistaa Wikipediasta. Kiinnostavaa on se, että älykäs ja manipuloiva tiedottaja pystyy heittämään meille tiedon kuluttajille sopivasti ajatuksia ohjaavan “informaatioaihion”, jonka me sitten viimeistelemme omilla olettamuksillamme, uskomuksillamme ja toiveillamme. Niin me sitten päädymme johtopäätökseen, jossa voimme todeta, että minun ja alkuperäisen tiedottajaorganisaation ajatukset täsmäävät hyvin toisiinsa. Koska me ihmiset tykkäämme asioista, jotka tuntuvat tutuilta, manipulointi on helppoa kuin heinän syönti. Joku toinen siis päättää kerta toisensa jälkeen siitä, mistä me pidämme. Tämä teoria ei tietenkään pidä paikkaansa sinun kohdallasi, rakas lukijani, sillä sinä olet keskimääräistä huomattavasti älykkäämpi, etkä siksi manipuloitavissa.

Kyllä hyvä tarina aina tylsän totuuden voittaa, sehän on selvä. Ongelma siitä tulee, kun me aktiiviset yhteiskunnan jäsenet perustamme toimintamme faktoihin, jotka ajavat jonkun toisen tahon etuja. Tuntuu vähän siltä, kuin me tiedon kuluttajat, käyttäjät, jalostajat ja jakajat joutuisimme itse päättämään, mihin uskomme ja luotamme. Oli helpompaa, kun meidän tarvitsemamme tieto annettiin meille määrämittaisena ja valmiiksi totuudeksi leimattuna.

Lopuksi pyydän saada huomauttaa, että nuo ensimmäisen kappaleen “faktat” ovat kaikki hevonpaskaa ja vedetty kokonaan hatusta. Mutta uskoitpahan.

Turha ostos on elintarvike

Vitsi, että meillä on rahaa! Ainakin yleisellä tasolla. Ja me olemme tajunneet, että rahaa voi myös käyttää. Muinoin ihmiset raatoivat kynnet verillä ja se tuntui riittävän elämän sisällöksi ihan sellaisenaan. Rahaa säästettiin ja viimeisen yskäisyn jälkeen sitä samaa rahaa säästivät jälkipolvet. Nykyään ihmiset käyvät töissä, tienaavat rahaa ja kuluttavat sen vapaa-aikanaan. Ja kun sitä rahaa tulee enemmän kuin mitä peruselämä vaatii, on löydettävä uusia kohteita kuluttaa.

Ihmiskunta on sillä tavalla tehokas, ettei irtoraha varmasti jää noukkimatta. Jos siis jossain on budjetoimatonta pätäkkää, sitä varten perustetaan palvelu, johon joutilaan talousresurssin voi käyttää. Noiden palveluiden kirjoa rajoittaa vain mielikuvitus. Me kuluttajat olemme erinomaisen hyviä perustelemaan, miksi tämä hankintamme ei edusta turhuutta, vaan on ehdottomasti tarpeellista.

Markkinamiehet saavat täysin järkevät ihmiset harjaamaan kieltään hammasharjalla ja ostamaan sitä varten erikoisharjan. He myyvät meille utarevaseliinia kymmenien tuhansien eurojen litrahinnalla naamarasvaksi vakuutellen, että vuosikymmenten ihransyönnillä turvotettu ja tupakanpoltolla rypytetty naamanahka oikenee liisteröimällä sitä hajustetulla rasvalla. He saavat meidät vakuuttuneiksi siitä, että kannattaa ja on oikeastaan elintärkeää tunkea säännöllisesti puutarhaletku hanuriin ja suorittaa puhdistava huuhtelu. Se on syytä suorittaa sitä varten perustetussa hoitolassa, tietenkin, ja 120 euroa kerralta. Tai siis terapiasessiolta. Jotkut meistä ostavat akkuporakoneen, jossa on wifi ja usb-portti. Ja onhan jääkaapin päästävä itsenäisesti nettiin, selvähän se.

Kaupunkilaisen pikkurouvan henkistymisprosessin ja hyvinvointipyrkimysten eteenpäinviemiseksi ei hulluinkaan idea ole liian hullu ja jos markkinahenkilö tuon kohderyhmän saa omakseen, ei millään ole rajaa. Moderni ja tiedostava city-rouva voi muuttaa taikavoimillaan ihan perusjärkevän aviomiehensä lakto-ovovegaaniksi tai saa hänet osallistumaan vipassana-meditaatioretriittiin ilman, että mies itse osaa asiaa edes kyseenalaistaa.

Kyse on kuvitelman kaupasta. Kuvitelma on tarkemmin ruodittuna odotus paremmasta elämästä, siis nimenomaan helposti saavutettavasta paremmasta elämästä. Meillä täällä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden pumpulipilvessä surffaillessa on joskus vaikeaa konkretisoida, mitä pitäisi lisätä, jotta elämä tästä vielä paranisi. Paimiolainen haluaa turkulaiseksi, turkulainen helsinkiläiseksi, helsinkiläinen tukholmalaiseksi ja tukholmalainen eurooppalaiseksi. Eurooppalainen haluaa kaupungista metsään, mikä onkin paljolti sama asia kuin paimiolaisuus. Iso muutos ei ole kaikille aivan käden ulottuvissa. Saavuttamattomuuden tuskaa voi onneksi lievittää ulkoisella hyvällä, eli kuluttamalla tarpeettomaan, eli siihen paljon parjattuun turhuuteen.

Paremman elämän tavoittelu ajaa meitä työskentelemään uutterammin suuremman palkan eteen, joka saa aikaan kuluttamisen tarpeen, josta syntyy parempaa elämää tarjoavia palveluita, joiden hankkimiseksi tarvitaan rahaa, jota saa työskentelemällä tehokkaammin…

Osoittaakseni paheksuntaa kerskakulutusta kohtaan, ajattelin pitää tänään henkilökohtaisen kuluttamattomuuspäivän. Koska en mene kauppaan, keitän kahvikoneellani hyvät kahvit kolumbialaisista pavuista, valmistan shampanja-tapiiritapenadeillallisen, kytken virran älytelevisiooni ja katson Netflixistä kantaaottavan dokumentin kulutusyhteiskunnasta.

Sopiva murhe pitää joutavan ilkamoinnin loitolla

Minulla oli kokous Tampereella. Olin istunut viime aikoina autoni kuskin penkillä vähän liikaa ja toisaalta minulla oli melkoisesti töitä rästissä, joten ajattelin käyttää matkustusvälineenä tällä kertaa  junaa. Tampereen kokous alkoi klo 9.00, joten seitsemältä Turusta lähtevä juna veisi minut ajoissa mestoille, perillä olisin kello 8.42. Sitten vain taksilla pöydän päähän nuijimaan kokous liikkeelle. Juna takaisin Turkuun lähtisi klo 12, joten varasin kokouksen Turkuun kello 15. Luvassa oli siis leppoisa päivä, kaksi kokousta, hyvää aikaa valmistella niitä ja saada rästihommatkin eteenpäin. Eipä hassumpaa, tuumin.

Virhe.

Astuin junaan ja löysin paikkani. Paikallani istui äijä, jolle sanoin ystävällisesti (tietenkin), että noinkohan olisi käynyt pieni kömmähdys ja istuisit minulle varatulla paikalla. Ukko oli sitä mieltä, että eihän tämä vaunu ole täynnä, joten “istu johonkin muualle, koska minä olen jo ehtinyt tähän asettua”. Viimeksi kun kävin tämän saman keskustelun, istuin todellakin muualle. Sen seurauksena vaihdoin paikkaa käytännössä jokaisen aseman jälkeen, sillä istuin aina jonkun toisen paikalla. Niinpä sanoin tuolle paikkani valloittaneelle äijälle, ettei hänen ehdotuksensa käynyt minulle, koska joutuisin vaihtelemaan paikkaani myöhemmin. Äijä ei antanut periksi, vaan äkytti, kuinka hänellä oli iso työ ryhtyä vaihtamaan paikkaa. Tässä vaiheessa totesin jo ehkä jossain määrin, no, käytetään nyt vaikka sanaa “määrätietoisemmin”, että aioin pysyä kannassani ja halusin asetella teräksiset pakarani minulle myytyyn penkkiin.

“No migä täsä nyssit niippal gauhia vaikkia ol..”, änkytti äijä ja niinhän se minun pinnani alkoi jo kiristyä. Kestihän sitä hyvää päivää melkein aamuseitsemään.

Kerroin possulle, että tämän asian lopputulos on selvä: minä istuisin kohta tuolla penkillä ja tällä neuvottelulla vain ratkaistaisiin se, millä tavoin vaihto tapahtuisi.

Ilmeisesti hieman punakoituva ilmeeni viestitti ukolle jonkin sortin sanatonta signaalia, sillä hän alkoi keräilemään kamojaan ja lähti menemään.

Istuin paikalle 67, joka oli sopivasti WC:n vieressä. Tässä alkumatkasta ei pistävä virtsanhajukaan kirvellyt silmiä mitenkään erityisen kovasti, sen verran vain, että muistin olevani elossa.

Oletteko koskaan yrittäneet junan puhelinkopissa hoitaa puhelinasiaanne niin, että käytätte samalla tietokonetta? Ettepä tietenkään, ja nyt minä tiedän, miksi. Opin myös samalla, että tuohon puhelinkoppiin on ilmeisesti joku maksimiaikajärjestelmä, sillä oven takana oli pian koputtelemassa kanssamatkustaja, joka heilutteli minulle puhelintaan ja halusi koppiin. Nyt oli minun vuoroni kerätä kamojani ja palata paikalleni. Johtopäätökseni oli, että työpuheluiden hoitaminen junamatkalla täytyy asettaa nk. toissijaisten työtehtävien koriin.

Saavuin Tampereelle heti yhdeksän jälkeen ja taksi vei minut kokouspaikkaani. Ryntäilyn ja anteeksipyytelyn jälkeen pääsimmekin aloittamaan kokouksen puolisen tuntia myöhässä, mutta  loppuosaltaan se sujui ihan mukavasti. Kokouksen jälkeen pikainen lounas ja takaisin rautatieasemalle, jossa nousin Turkuun menevään junaan. Urean pistävän ammoniakkinen tuoksu junavaunussa ottikin minut vastaan ihan kaikessa voimassaan.

Junassa on langaton verkko, mikä on oikein hieno juttu, etenkin, jos sitä ei tarvitse mihinkään tärkeään. Latasin minulle lähetettyä PowerPoint-tiedostoa Tampereen ja Humppilan välisen ajan, sillä se piti hyväksyä ehdottomasti ennen kello kuuttatoista. Puhelimen oma yhteys onneksi oli sen verran siedettävä, ettei asiasta saatu kovin suurta ongelmaa. Ryhdyin siis valmistelemaan iltapäivän kokousta.

Nyt oli ihan hyvä meininki. Sain siinä matkalla tehtyä paljon töitä ja ratkaistua erään mutkikkaan ongelmankin, joten oli sellainen hyvän tekemisen olo. Tuntui, että loppupäiväni voisi pilata vain huono onni.

Ja tänään sen nimi oli sähkövika.

Istuin siinä liikkumattomassa junassa ja katsoin, kun sisälläni asuva hyvä tahto ja sydämeni lämpö kirmasivat pitkin vaaleanruskeaa oraspeltoa kohti räntäsateista sumumassaa. Kello viidentoista kokous Turussa tulisi olemaan menetetty. Se mahtoi harmittaa ennenkaikkea niitä, jotka olin kutsunut siihen Helsingistä. No, pääsivätpähän käymään Turussa, toisin kuin minä.

Lopulta, aikaan, jolloin se ei enää minua kiinnostanut, ajelin rautatieasemalta kotiin. Merilokin kokoiset räntähiutaleet losahtelivat kiveniskemän halkaisemaan tuulilasiini ja Turku näytti Neuvostoliitolta. Suljin autoradion, pääosin siksi, että tuntikausien kusenhajussa istuminen sai pääni särkemään murhaavasti, mutta myös siksi, että tajusin jotain.

Meillä kaikilla on harmitusbudjetti, jonka koko ja sisältö riippuvat aina ihmisestä. Meillä on usein välibudjetteja, jotka ohjaavat toimintaamme pysymään kokonaisbudjetissa. Niiden avulla on tarkoitus välttyä harmituksen ylijäämältä. Ylijäämä on kestokykymme ylittävää murhetta ja sen käsittely on aina työlästä ja joskus jopa ylivoimaista. Ylijäämä myös vaikuttaa meidän itsemme lisäksi työhömme ja lähimmäisiimme, joskus pysyvästi.

Minun harmitusbudjettiani täytettiin tällä kertaa matkustusongelmilla. Jollakin toisella murheet ovat isompia, toisella pienempiä. Se, miten murheita ja harmeja käsitellään, ratkaisee paljon.  Arkipäivän harmitus tarvitsee vastapainoa, purkamisen keinoja ja kyvyn nousta jaloilleen. Me myös tarvitsemme arkipäivän harmitusta, sillä se kehittää harmituslihaksiamme, joka taas auttaa meitä kestämään pahempaa. Ja sitä paitsi, sopiva ja määrämuotoinen, sellainen salonkikelpoinen murhe pukee meitä suomalaisia hyvin. Sopiva murhe pitää joutavan ilkamoinnin loitolla.

Niin, että tarkemmin ajatellen, eipä tämä päivä minua tainnutkaan kaataa. Eikä minulla ole mitään näyttöä siitä, etteikö huominen voisi olla koko vuoden paras päivä!

Pidättyväisyys on laiskuutta

Ihmisillä näyttää olevan tarve pidättyä mitä erilaisimmista asioista. Joskus pidättäydytään viinasta, joskus lihasta ja joskus vaikkapa ostamisesta. Eikä huomiotta voi jättää ympäristöaktivisteja, jotka pidättäytyvät poliisille aina katsomansa tarpeen mukaan.

Toisinaan pidättyväisyys on vääjäämätöntä. Kun pakko ottaa ensisijaisuuden kruunun päälaelleen, tahdosta tulee lakeija.

Otetaan esimerkiksi vaikka kolme ihmiselämän peruspilaria: työn tekeminen, terveys ja hauskanpito. Laitetaan nämä otsikot kuvitteellisen kolmion kärkiin ja katsotaan kuviota tarkemmin. Voimme pian todeta, että kaksi näistä aktioista voidaan toteuttaa kerrallaan, kolme aiheuttaa ongelmia.

Jos haluat tehdä riskisti töitä ja edistää aktiivisesti terveyttäsi, joudut pidättymään kunnollisesta hauskanpidosta. Jos et pitäytyisi, joutuisit käyttämään siihen terveyttäsi edistävään lepoon budjetoitua aikaa ja se on tuhon alku.

Jos sitä vastoin päätät pitää hyvää huolta terveydestäsi ja pitää oikein tosissasi hauskaa, huomaat sen olevan melkoisen mahdotonta jo rakenteellisesti, mutta myös ajankäytön kannalta. Esimerkiksi jos lähdet vaikka poikien kanssa kalaan perjantaina ja palaat sieltä sunnuntain tienoilla, menee maanantai helposti ihan huilaillessa ja hävinneen terveyden etsiskelyssä, eikä työnteosta tule mainittavasti mitään.

Hauskanpidon ja työn yhdistäminen onnistuu kyllä helposti, mutta selvää on, että terveys siitä kärsii, etenkin iän karttuessa. Olen kuullut muiden muassa muusikoiden yrittäneen tätä joskus. Se lienee kuitenkin taksitolpan juttuja.

Väittäessäsi, että nämä kolme perustarvetta voi täyttää yhtä aikaa, olet väärässä. Jos taas olet tekevinäsi töitä, olet pitävinäsi huolta terveydestäsi ja olet pitävinäsi hauskaa, tämä onnistuu kyllä.

Pidättäytyminen on joskus myös helppoa. Olen huomannut, että piirisarjatason rokkenrolkeikkoja tehdessä backstageksi kutsuttavaan siivouskomeroon on jo vuosikaudet änkeytynyt pääosin melko riuskakuntoista, olutmarinoitua sikanautaa, jolloin muun muassa lihallisista iloista pidättäytyminen on ollut hyvinkin vaivatonta.

Pidättyväisyyttä on pidetty keinona parantaa elämänlaatua. Tähän ovat kehottaneet milloin uskonnolliset piirit, milloin kohtuutta kaikkeen vaativat tädit tai vaikka poliittisia pyrkimyksiään ajavat tahot. Kyse on oikeasti siitä, että pidättyväisyys on saavutettujen mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä, mikä on helpompaa kuin uusien mahdollisuuksien lisääminen. Johtopäätös on helppo vetää: pidättyväisyys on laiskuutta.

All in, ystävät!

Streittiä elämää tästä iäisyyteen

Jos mies ei ole käynyt armeijaa tai nainen synnyttänyt, voi kuulemma tulla eteen sosiaalisen eriarvoisuuden tunne. Se siis tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi osallistua luontevasti keskusteluun asiasta, jota ei ole itse kokenut. Tiedän, mitä tässä tarkoitetaan, sillä myös minä olen kärsinyt tällaisesta tilasta.

Kas, kun minulle ei tullut krapulaa.

En sairastanut oikeastaan ennen neljättäkymmenettä ikävuottani krapulaa riippumatta siitä, kuinka paljon tai minkä laatuista alkoholia imuroin kurkkuuni. Vaikutusta ei ilmaantunut, vaikka tuota ydinkemikaalia tintattiin useampi päivä.

Kuulin kiehtovia tarinoita inhimillisyyden ylittävistä, lähes eeppiset mittasuhteet saaneista krapuloista, jolloin sielu olisi irtaantunut ruumiista, jos olisi tärinältään voinut. Mielessäni nuo kertomukset nostivat kaverini seikkailijoiksi, jotka olivat sitkeytensä ja vahvuutensa takia palanneet kuolleista kertomaan meille helvetillisistä tuskista ja paikasta, johon ihmisellä ei ole asiaa. Ja he kertoivat siitä oluen äärellä, valmiina palaamaan taistelukentälle ylivoimaa vastaan. Hurjia kavereita ovat.

Tilanteeseen on tullut muutos.

Kävin poikien kanssa mökkisaunassa. Nyt minä voin kertoa teille, että tilanteeseen on todellakin tullut muutos! Eihän tässä ole järjen hiventäkään! Olen siinä määrin mukavuudenhaluinen, että jos tällainen olo olisi tullut aina, olisin jättänyt tuon viinan kanssa läträämisen jo heti alkuunsa.

Tuosta nelipäiväisestä Tuonelan kiertoajelusta meni pari ensimmäistä päivää ihan vaan toivoessa, että loppu koittaisi pikaisesti, eikä lähtöasennolla olisi suurempaa merkitystä. Niidenkin jälkeen usko omaan elon pilkkeeseen oli siinä pisteessä, että lyijytäytekynäkin tuntui olosuhteisiin nähden uskaliaalta työkaluvalinnalta.

Ja sen minä haluan nyt sanoa, että en ollenkaan ymmärrä, mitä kohtaa tässä te pöljät olette aina ihannoineet. Jos vielä saa valita, niin otan milloin tahansa sen sosiaalisen eriytymisen taakakseni. Piehtaroikaa te tässä olotilassa ihan vain keskenänne.

Vai olisikohan tässä käynyt niin, että kaikki krapulat ovat kyllä minullekin tulleet, mutta ovat varastoituneet ruumiiseeni ja nyt syöksyvät vaikuttamaan moninkertaisina? Ihan sama, minulle riitti. Over and out.

Nälkä

Pekalla oli nälkä. Jo aamulla oli tullut mieleen, että päivällä voisi grillata vähän makkaraa. Varsinaisen grillaamisen ennakointi oli Pekan mielestä tärkeää, sillä onnistuneen grillauksen peruskivenä on kunnollisen hiilloksen aikaansaaminen. Ja se ei ole mikä tahansa juttu, varsinkaan, kun Pekka uskoo kuivan koivupilkkeen voimaan. Grillihiiliä ei Pekka osta, sillä mökillä on yllin kyllin polttopuuta. Ja tuntuisihan se valmiiden hiilien ostaminen vähän… no, ruotsalaiselta. Pekka olikin kehitellyt teorian, jonka mukaan koivuhaloista poltetusta hiilloksesta saa huomattavasti paremman makuisia makkaroita kuin grillihiilistä.

Pekka otti oitis suunnan kohti keittiötä, sillä makkarat oli saatava ensitilassa jääkaapista huoneenlämpöön. Kylmän makkaran grillaaminen on kardinaalivirhe, eikä Pekka sellaiseen koskaan sortuisi. Amatöörimäistähän se olisi. Pekka tuumi, ettei kannattaisi avata pakettia vielä, sillä avoin paketti saattaisi houkutella muurahaisia apajille. Kyllä makkarat lämpiäisivät suljetussakin paketissa. Pekka otti jääkaapista kylmän oluen ja suuntasi askeleensa hyvin palvelleen pallogrillin luokse. Se oli ostettu Biltemasta kymmenkunta vuotta sitten. Maali oli lohkeillut pohjasta, mutta se ei varsinaisesti grillaamista haitannut.

Hän tyhjensi grillin tuhkasta ja tarkisti, että pohjassa olevat ilmanottoaukot olivat sopivasti auki. Puuliiteriltä Pekka otti kirveen ja tarkasteli sen terää. Pari kolhua terässä oli, mutta ei ihan niin paljoa, että olisi ollut perusteltua hankkia uutta kirvestä. Pekalla oli tapana teroittaa kirveensä hiomakivellä lähestulkoon ennen jokaista käyttökertaa. Pekka uskoi vakaasti säännöllisen huollon voimaan ja siksi kirveen terä sai hellää huolenpitoa usein ja kärsivällisesti. Pekka oli kyllä katsellut Tarjoustalossa Fiskarsin halkaisukirvestä. 65 euroa oli hintaa, mikä oli Pekan mielestä aika paljon rahaa. Toisaalta, voiko kunnolliselle halkaisukirveelle asettaa jonkinlaista maksimihintaa? Pekan mielestä tähän ei ollut kyllä-tai-ei –vastausta. Tuli laskea mukaan myös muu kuin aineellinen arvo. Harva asia oli yhtä tyydyttävä kuin hyvän ja toimivan kirveen täydellisesti osunut lyönti pystyssä olevan koivuhalon takareunaan juuri sopivassa kulmassa. Voiman tunne varressa ja räsähtävä, jopa kostealta kuulostava hengähdys terän avatessa halon olivat jotakin sellaista, mitä mies ei muualta saa. Pekka oli Tarjoustalossa pidellyt kirvestä käsissään, punninnut sen tasapainoa ja tunnustellut sen Softgrip –materiaalista tehtyä kädensijaa. Tuntui melkein siltä, ettei olisi halunnut päästää irti. Samalla Pekan sisällä kyti huono omatunto. Entinen kirves oli vielä kaukana käyttökelvottomasta ja olisi totuuden nimessä kohtuutonta hankkia uutta, kallista kirvestä tässä vaiheessa. Pekka laski kirveen takaisin hyllyyn, loi siihen vielä katseen. Tyynesti ja järkähtämättä hän kääntyi ja käveli pois. Pekka oli mies.

Grilliin tarvittiin pientä koivupilkettä, ensinnäkin sytyttämisen helpottamiseen ja toisaalta hyvän hiilloksen aikaansaamiseksi. Pekka ei halunnut sytytysnesteen hajun pilaavan eineksiään, vaan tuli oli saatava syttymään luonnollisin sytykkein. Pekka teki ison läjän sopivia pilkkeitä, otti mukaan koivupöllistä revittyä ja liiterin hyllylle pinottua tuohta sen verran kuin hän tiesi tarvitsevansa. Pekka oli tarkkana miehenä leikannut saksilla tuohesta määrämittaisia kappaleita, sillä olisi vaikeaa yrittää arvioida sytykkeen määrän tarve, jos määrän yksiköt vaihtelisivat. Pienet pilkkeet Pekka asetteli grillin palotilan pohjalle, sopivasti niin, että ilmalle jäi hyvin tilaa. Päälle hän laittoi tuohen palan ja hellävaraisesti työnsi sitä sillä tavalla pilkkeiden väliin, että syttyminen olisi helppoa. Päälle vielä pari pilkettä ja hyvältä näytti.

Pekka raapaisi tulitikkuun tulen ja antoi tuohen kulman haukata siihen kiinni. Ahnaasti tuohi vastasi tarjoukseen ja vaalean keltainen liekki lähti leviämään kuin olisi etsinyt lisää ravintoa. Pekka asetti pallogrillin yläkannen sopivasti grillin reunalle tuulensuojaksi. Viimein oli aika istahtaa penkille, avata oluttölkki ja odotella ensimmäisiä pilkkeiden palamisesta johtuvia napsahduksia. Aurinko paistoi.

– Käk-käk-käk-kä-kä-kä-kä-kä, kuului veden yli jostain. Olisiko ollut silkkiuikku?

Janotti, mutta teki mieli vielä herkistellä avatun oluen kanssa. Se tuoksui hyvältä, vähän vaahtoa oli noussut tölkin kannelle. Tuntui hyvältä, jopa palkitsevalta, antaa itselleen lupa ottaa ensimmäinen siemaus. Ihan vähän vain, niin että makuhermot ehtivät mukaan joka pisaraan. Ei kai näitä nyt huvikseen juoda. Mallas tuoksui ja olut maistui tutulta. Pakko sen oli olla silkkiuikku. Tuli tarvitsi muutaman pilkkeen lisää ja Pekka asetti ne varovasti palotilaan. Hän huolehti siitä, että pilkkeet tuli aseteltua niin, että palaessaan niistä muodostuisi sopivan kokoinen hiillos. Mikä olisikaan ärsyttävämpää kuin grillausalan epätasainen lämpötila? Ehkä vain rullalle pyörähtänyt, hiestä kostunut kumisaappaan pohjallinen, tuskin mikään muu.

Pekka tunnusteli keittiössä makkaroiden lämpötilaa. Ne olivat lämmenneet jo hiukan, se oli selvästi havaittavissa. Pekka otti mukaansa muovilautasen ja grillipihdit ja meni grillin luo. Hiilloksen muodostumisessa oli menossa nyt kriittiset hetket, eikä siksi kannattaisi jättää tulta hetkeksikään valvomatta. Makkarat saisivat vielä lämmitä hetken, varjoisassa paikassa tietenkin. Lisää puuta grilliin ja tuulisuojan säätämistä. Hento siemaus olutta ja yläkroppaa takanojaan. Grilliritilä saisi puhdistua liekissä ja hiillos valmistua juuri oikeaan tilaan. Pekan ajatukset saivat tilaa. Hänen aivonsa skannasivat kovalevyä ja löysivät sieltä valopilkkuja, vähän niin kuin muistimeren majakoita. Tuoksuja, jotka vievät johonkin kauas, ääniä, jotka muistuttivat jostakin. Vaikeitakin asioita, sellaisia, jotka eivät jättäisi rauhaan ehkä koskaan.

Niin kuin se kivi, jota Pekka ei nähnyt toissakesänä sahatessaan tuulenkaatoa. Runko makasi kiven päällä, eikä sammaleen alta sitä kyllä millään olisi voinut nähdä. Se on kyllä pakko myöntää, että tarkempi olisi voinut olla. Pakkoko se laippa oli laskea niin alas? Siihen kiveenhän se terä sitten tavoitti. Eikä mikä tahansa terä, vaan Stihlin kovapalainen teräketju, melko uusi ja jumalattoman kallis. Yli neljäkymppiä. Se saatanan helppoheikki sai sen jotenkin myytyä, vaikka Pekan oli tarkoitus ostaa ihan vaan perusketju ja pitää siitä oikein hyvää huolta. Hyvähän se teräketju oli, ei siinä mitään. Kultainen leikkuuhammas ja kaikki. Laippa ei onneksi mennyt kieroksi, vaikka sitäkin Pekka pelkäsi. Sahaaminen oli kuitenkin siltä päivältä jätettävä. Meni fiilis. Pekka vei sahan vajaan, puhalteli ilmanpuhdistimen vaahtomuovin puhtaaksi, laittoi teräsuojan ja käveli tupaan. Pekka istui keinutuolissa pitkään saappaitaan riisumatta ja keinui hitaasti.
-Onneksi ei äidin tarvitse tätäkään nähdä, mietti Pekka ja heilurikellon tasainen raksahtelu oli kuin kiinalaisen vesikidutuksen kylmät pisarat otsaluussa.

Hiillos pallogrillissä hohkasi Pekan reiteen ja herätti hänet takaisin tähän hetkeen. Pekka avasi paketin puukollaan varovasti, oli turha tuhlata vielä tässä vaiheessa paketin nestettä. Pekka otti kaksi makkaraa ja asetti ne ritilälle. Makkarat sihahtivat ja kertoivat Pekalle, että lämpötila oli melkoisella varmuudella oikea. Nyt ei auttanut löysäillä, makkara ei saa napsahtaa halki. Rakenne oli saatava pysymään oikeana, sillä toisen puolen grillausominaisuuksien arvioiminen on käytännössä mahdotonta, jos makkara on haljennut. Hutilointiinhan tietysti pystyvät kaikki, mutta se on asia erikseen. Pekka otti jämäkän, mutta lempeän otteen makkarasta grillipihdeillä ja totesi paistopuolen olevan täydellinen. Ritilän jättämät ruskeat rannut olivat juuri oikeanlaiset, tasaiset ja täsmälleen suorat makkaraan nähden. Makkaran pinnassa ei näkynyt hiillostumista eikä kuori ollut kärsinyt vaurioita. Pekka käänsi makkarat ja arvioi tarvittavan ajan. Hän painoi puukollaan juuri ja juuri kuoren läpäiseviä reikiä makkaran pintaan ehkäistäkseen kuoren halkeamisen. Rei’istä valui hieman nestettä, mikä kuului asiaan.

Pekan kurkkua kuivasi, mutta nyt ei ollut aika läträtä oluen kanssa. Nyt paistettiin makkaraa. Viimein Pekka nosti pihdeillä makkarat muovilautaselle, katsoi niiden höyryämistä ja totesi grillauksen, ainakin näkyviltä osin, erittäin onnistuneeksi. Hiilloksen polttava lämpö sai puhdistaa ritilää rauhassa. Pekka asetteli makkaran talouspaperiin ja aisti sen tuoksua. Pekan mielestä ainakin ensimmäinen makkara oli syötävä ilman sinappia. Sitten jatkossa voitaisiin harkita mausteita, mutta ensimmäinen on aina kuitenkin ensimmäinen. Vieläkin korpesi se Turun Sinapin myynti Ruotsiin. Ja tilalle tuli jotain korvikesotkua. Nykyään ne kai valmistaa sitä sitten jossain Puolassa. Ei se mitenkään hyvää koskaan ollut, mutta suomalaista. Ja perinteistä. Siitä Pekka tykkäsi. Pekka tunsi sormissaan, että makkara oli kuuma. Mutta se oli syötävä kuumana, sillä se oli Pekan mielestä oikea tapa. Ja jos hänen mielestään se oli oikea tapa, niin hän se myös teki. Pekka siristi silmiään viedessään kuumaa makkaraa suutaan kohti. Hänen aivonsa tiesivät, että kohta polttaa, terveisiä Pavloville.

Onnellinen se, jolla makkara.

Olen syönyt lastemme tulevaisuuden

Nyt on menossa tämän kalenterivuoden 116. matkapäivä. Lähdössä on vuoden 36. lento. Kotiin tuli kirjekuoressa hotelliketjun myöntämä premium-kortti, jonka saa vietettyään tarpeeksi monta yötä kyseisen ketjun huomassa. ”Näkeehän siinä maailmaa”, ne sanoo. 

No, kun ei näe! 

Lentokenttiä, hotellihuoneita, aamupalapöytiä, maanteitä, auton mittareita. Ja niitä Amarillo-ravintoloita! Täytyy olla tyytyväinen, että ranskanperunat näyttävät kerääntyvän hartioihin. 
”Ottaisin pihvin, kiitos.” 
”Joo, se tulee ranskalaisilla, noinolehyvä.”
”Salaatti, kiitos.”
”Siihen kuuluu isot ranskalaiset, noinolehyvä.”
”Saisinko hengittää ravintolanne ilmaa?”
”Joo, tuleeko ranskalaisiin vielä enemmän tätä helvetin pahaa maustetta? Noinolehyvä.”

Jos maailman hyvinvointi rakentuisi ranskanperunoiden varaan, olisin syyllinen kaikkeen pahuuteen. Olisin syönyt ihmisten rakkauden ja myötätunnon suikale kerrallaan. 
Kun Ranskan puolustusvoimat teki aikoinaan ydinkokeen kaukaisella atollilla Tyynellä merellä, jotkut suomalaiset yhteiskunta-aktiivit boikotoivat Ranskaa pidättäytymällä ostamasta ranskanpastilleja, ranskanleipää ja niitä ranskanperunoita. Ei ne mitään boikotoineet – he näkivät ulospääsyn ranskanpottujen tyranniasta ja säälimättömästä mielivallasta. Pottusuvakkien ja ranskanperunakriittisen ääriaineksen kamppailulle ei näy loppua ennen kuin hallitus ryhtyy voimakkain ottein rajoittamaan ranujen laajamittaista maahantuloa. 

Olenkin pian tämän päivän kohteessani ja Amarillon neonvalot ottavat minut seireenimäisellä kutsullaan vastaan kuin vanhan ystävän. Behold, verisuonen seinämät! Taistelu alkakoon!

Vitutus

Kun olin pieni poika, minua isompi pihapiirin tyranni Arto heitti hiekkaa silmiini ja pisti takataskuunsa uutuuttaan kiiltelevän, sinisen muovilapioni. Tuolla hetkellä keskenkasvuisissa aivoissani päätään nosti ystävä, joka on seurannut matkassani koko tähänastisen elämäni.

Vitutus.

Tiedän sen majailevan tuolla jossain, ihan lähellä. Vaikka se pysyisikin hetken taka-alalla, aina lopulta se koputtaa ja kutsuu itsensä kylään. Ja kun se vierailee, se kyllä huomataan. Olen yrittänyt häätää sitä erilaisilla kemikaaleilla tai sijaistoiminnoilla, mutta siitä pirulaisesta on tullut fiksu. Huomatessaan tilapäisen ylivoiman, se jää passiin odottelemaan puolustuslinjan heikkenemistä kävelläkseen sitten selkä suorana olohuoneen sohvalle istumaan. Ja siinä sitä taas ollaan, toisiamme silmiin tuijottamassa. Se voittaa nämä tuijotuskisat joka kerta.

Kun makaat illalla mukavan päivän jälkeen sängyssä väsyneenä ja tunnistat olotilaksesi tyytyväisyyden, voit kuulla vaimean hengityksen äänen. Se ei ole puolisosi, lapsesi tai edes omat keuhkosi, vaikka niin haluat itsellesi tolkuttaa. Se on vitutus, joka rakentelee kaikessa rauhassa asemiaan. Aamulla tapaatkin jo heti herätessäsi pirteän ja täysissä voimissaan puhkuvan ystäväsi, joka pelkällä läsnäolollaan imee maailmasta värit ja pukee kasvoillesi slaavilaisen perusilmeen, josta et enää jaksa edes välittää.

Mutta toisaalta, mitä jää jäljelle, kun kaikki on mennyttä? Kun olet menettänyt maallisen mammonasi, terveytesi ja läheisesi, kuka seisoo vieressäsi? Vitutukselle on aivan yhdentekevää sinun statuksesi, varallisuutesi tai hyvinvointisi, sinä olet sille aina yhtä tärkeä. Olkaamme siis onnellisia siitä, että elämämme on rakennettu peruskalliolle, joka ei anna ikinä periksi, vaikka kaikki ympäriltä murtuisi.