Valassaaret yksi, länsi viisi

Meillä on Suomessa jotain sellaista, mitä millään muulla kansakunnalla ei ole. Olen varma, että se tekee meistä maailman onnellisimman kansan. Meillä on ihmelääke, joka poistaa ihmisistä ahdistuksen ja antaa pienen lepotauon maailman melskeeseen. Se yhdistää heimot ja rauhoittaa sakean äärilaidan käskemättä.

Merisää.

On sunnuntai-ilta, kello on melkein seitsemän. Ulkona on usvaista ja sataa hiljaa. Hämärä ei anna valolle istumapaikkaa koko päivänä. Huomisaamun ankeus hiertää jo mieltä. Sielu riutuu. Seinäkellon sekuntiviisari raksauttelee raskaita askeleitaan yksi toisensa jälkeen. Ne tuntuvat koko maailmankaikkeuden sydämenlyönneiltä. Lusikka kilahtaa vienosti kielokuvioisen kahvikupin reunaan rauhallisen sekoitustahdin myötä. Radion suunnattoman rauhallinen ja lempeä ääni kertoo varmasti ja järkähtämättä totuutta, joka kukaan ei rohkene epäillä. Ei ole kyse tieteestä tai uskosta, vaan on kyse merisäästä. 

“Odotettavissa huomiseen iltapäivään asti…. Suomenlahti.”

Syke laskee, mielenrauha asettelee itseään kiivaaseen ihmisparkaan epäilemättä ja arkailematta. 

“Lounaanpuoleista tuulta neljä viiva kahdeksan metriä sekunnissa, illalla länsiosassa tilapäisesti ylimmillään kymmenen metriä sekunnissa. Yöllä tuuli kääntyy pohjoisen ja luoteen välille. Utua tai sumua, paikoin vesisadetta. Yöllä lännestä alkaen parempi näkyvyys”

Vaalea nisuviipale pysyy sormien välissä, kun kuulija odottaa seuraavaa käännettä. Ja tuleehan se sieltä. On tullut aina ja tulee nytkin.

“Pohjois-Itämeri, Ahvenanmeri ja Saaristomeri”

Pian lämmittely on ohi ja päästään itse asiaan. Yksityiskohtaiset tiedot eri rannikkoasemilta ovat kuin lyriikkaa. Kuin runo tai laulu, jonka rytmi on vähintään yhtä tärkeää kuin itse asia.

“Sää rannikkoasemilla tänään kello yksitoista…”

“Haapasaari, lämpötila kaksi astetta, tuuli lounaasta kolme metriä sekunnissa, pilvistä ja näkyvyys kolme kilometriä.”

Tiedote kulkee kuin höyryjuna. Hitaasti se kiihtyy kohti tavoitenopeutta ja pysyy siinä, vaikka mikä tulisi.

“Kotka, Rankki, yksi etelälounas kolme, sumua yksi. Orrengrund yksi, etelälounas kolme, sumua, näkyvyys nolla.” 

On oltava tarkkana, milloin huuhtaisee jäähtyvällä maitokahvilla pullaviipaleen kardemummakimpaleen hampaidensa välistä. Rytmiä ei saa hukata.

Lopulta YLEn tuttu jingle soittaa sävelensä sen merkiksi, että ollaan takaisin tässä elämässä. Kevyempinä, hartaampina ja ehkä vähän parempina. Nyt on pärjättävä yksin. Mutta onneksi vain seuraavaan merisäähän asti.

Advertisement

Tolkku on häviävä luonnonvara

Me suomalaiset löydämme itsestämme aika uljaita piirteitä..Puhumme mielellämme talvisodan hengestä, suoraselkäisyydestä ja sisusta, me taivumme, mutta emme katkea. Olemme saaneet jopa uuden termin itseämme kuvaamaan, tolkun ihminen. Takkiamme emme käännä ja se, mitä luvataan, pitää. Kunnioitettavaa ja ylhäistä.

Mitähän oikein tapahtui? Minusta meitä suomalaisia leimaa nykyään paremmin kaksinaismoralismi. Tuntuu vähän siltä, että näihin hienoihin arvoihin vedotaan vain silloin, kun se meille itsellemme sopii.

Siviilipalveluskeskuksen mukaan vuonna 2022 reservistä siirtyi siviilipalvelusvelvolliseksi lähes 4000 ihmistä. Vuotta aiemmin sama luku oli vain 435, joten lähes kymmenkertainen määrä aseelliseen maan puolustamiseen koulutettua ihmistä luopui sotilaspassistaan Ukrainan sodan syttymisen jälkeen.

Poliittisia päätöksiä tekevät ihmiset ovat kautta aikain saaneet kansan syvistä riveistä tappouhkauksia. Nyt niitä saavat myös viihdetaiteilijat ja some-vaikuttajat. Muusikko Timo Rautiainen kertoi saaneensa tappouhkauksia säveltämänsä kappaleen takia. Eräs some-vaikuttaja kertoo saaneensa niitä jo 11-vuotiaana. Toinen vaikuttaja kertoo, että tappouhkaukseen riitti hänen käyttämänsä asu. 

Kuvittele, nainen tankkasi autonsa väärältä puolelta ja häntä uhattiin tappamisella (IS, 30.1.2023). Siis joku oikeustoimikelpoinen ihminen päätyi ratkaisuun, jossa hänen mielestään tilanteessa paras toimintatapa oli uhata tappamisella ihmistä, joka tankkasi autoansa poikkeuksellisella tavalla. 

Monet suomalaiset ovat ryhtyneet sodan sytyttyä boikotoimaan venäläistä Teboilia ja tankkaavat autonsa muualla. Paitsi jos Teboililla bensa on 10 senttiä halvempaa. Silloin jalo solidaarisuuden tunne väistyy ja tankille on jono. 

Olen työssäni kohdannut useita viisikymppisiä, jotka kertovat, että “kyllä minä jätän nämä työhommat nuoremmille”. Kyseessä on siis päätös jättää yhteiskuntamme rakentaminen muiden harteille omalla päätöksellään.

Mihin häviää se “tolkun ihminen”? Mikä saa ihmisen uhkaamaan toista tappamisella, kun laulun sanoma ei itseä miellytä? Siis laulun takia!
Mitä tapahtuu selkärangalle, kun bensa on halvempaa? Onko sen suoraselkäisyyden hinta tosiaan vain se 10 senttiä litralta?
Mitä talvisodan henkeä tai yhteisen hyvän rakentamista on se, että kun naapurissa jyrähtää, niin sotilaspassin kulmaan tuikataan tuli tai päätetään jäädä pois töistä muiden elätettäväksi, koska työ ei nyt vain huvita? 

Ymmärrän, ettei tämä ole koko kuva nykysuomalaisuudesta. Vain osa meistä on vieraantunut todellisuudesta tällä tavalla, joskin harmillisen äänekäs osa. Toisaalta selitys ilmiölle voi olla myös yleistynyt puhetapa. Tuskin monikaan noista uhkailijoista siihen varsinaiseen tappamiseen ikinä pystyisi, kasvokkain kohtaaminenkin olisi liian kova pala monelle. Hyväksyttävää järkevien, rationaalisten ja asiallisten suomalaisten toimintaa se ei silti ole.

Tämä yhteiskunta on rakennettu niin, että me voimme arvostella ja moittia vaikkapa päättäjiämme tai narrejamme ilman seurauksia. Se on jopa suotavaa. Ihmisarvoista ja edes etäisesti tolkullista toisen kohtelua minä tässä peräänkuulutan. Ehkä vähän vastuunkantoa itsestä ja muista. Jospa etsittäisiin niitä selkärangan jäänteitä jostakin. Olisiko se liikaa vaadittu?

Jaloa köyhäilyä

Kyllä minä ymmärrän, että tässä maassa köyhäily on jalo ja arvostettava elämänasenne. Se kuuluu meidän perimäämme ja sen perusta on varmasti jossain pulavuosissa. Mutta miksi se täytyy vetää aina överiksi? Kuljetaan bussilla, käydään kirjastossa ja syödään jauhelihaa. Jotkut käyvät jopa julkisessa terveydenhuollossa, vaikka kyse on omasta terveydestä. Mitä seuraavaksi? Vaihdetaan auton renkaat itse? Litkitään jotain kuohuviiniä, vaikka kunnollistakin juomaa olisi tarjolla? Ostellaan toisten jo aiemmin käyttämiä tavaroita?

Viime aikoina on puhuttu sähkön hinnasta. Se onkin ollut köyhäilijöiden märkä päiväuni! Pyykkiä pestään keskellä yötä ja saunapäivä määrittyy jonkun satunnaisganeraattorin avulla. Ei ainakaan halun ja mukavuuden, koska ne eivät köyhäilyyn kuulu. Arvaan, että kohta kodeissa sammutellaan valoja keskellä syvintä pimeyttä ja sitten haparoidaan silmiä siristellen vain siksi, että sähkö on kallista, eikä ihmisarvoinen, normaali elämä ole köyhäilijälle suotavaa.

Työtä pidetään jonkinlaisena ylväänä välttämättömyytenä. Voihan se jollekin sitä olla, mutta on vaikea ymmärtää, että sinne töihin mennään joka aamu pahimmassa tapauksessa juuri sillä bussilla ja kuun lopussa saadaan joku säälittävä kolikkopussi palkaksi. Köyhäilijä saa motivoitua itsensä kahlaamaan hangessa työhönsä, johon on tahtomattaan ajautunut jollakin viiden tonnin kuukausipalkalla ja sitten on ylpeä kurjuudestaan. Työttömyyskorvauskin on kai jotain tuota luokkaa, joten jää vain kysymys, että miksi ihmeessä.

Jos jaksoit lukea tähän asti, niin ehkä jaksat vielä tuon lopunkin.

Marinin hallitus valmistelee työllisyyttä edistävänä toimenaan palkkatukilakiuudistusta, joka lopettaa isojen yhdistysten työllistämistoiminnan. Lakiuudistuksen vaikutus näkyy dramaattisesti heikoimmassa työmarkkina-asemassa olevien ihmisten elämässä. Tässä maassa on suuri joukko työikäisiä ihmisiä, jotka jostain syystä ovat pudonneet työmarkkinoilta, eivätkä pääse sinne enää takaisin.

Tuettu työ, jossa osaamistaan voi tuetusti päivittää, on monelle ainoa tapa pysyä mukana. Jollekin se on keino päästä takaisin työmarkkinoille, jollekin toiselle pakotie syrjäytymisestä. Tällä yhteiskunnalla ei voi olla varaa sysätä näitä apua tarvitsevia ihmisiä sosiaaliturvan varaan kehittymisen ja yhteisöllisyyden ulkopuolelle. Kyky olla rakentava yhteiskunnan osa ei varmasti parane kotisohvalla.

Tästä päätöksestä on tulossa vielä lasku maksettavaksi. Iso lasku.

Sosiaaliporno on meidän syytämme

Sosiaaliporno – tuo loppumaton ylemmyyden tunteen lähde naruttaa meitä fiksuja ja ajattelevia ihmisiä kerrasta toiseen. Ne toimijat, jotka tekevät sillä rahaa, tuntevat meidät hyvin. Vai mitä luulet, miksi Seiska-lehti pärjää vuodesta toiseen?

Seiska julkaisi kuvan pääministerin takapuolesta ja julkaistessaan tiesi, että osakkeenomistajat kiittävät varmasti. Twitter syttyi lähes infernaalisiin liekkeihin välittömästi, kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kiirehtivät ilmaisemaan paheksuntansa asiasta. Toki, ensin käytyään Seiskan sivuilla katsomassa kuvaa ja tyydyttämässä Seiskan mainosmyynnin tarpeita.

Oliko kuvan ottaminen ja julkaiseminen mautonta? Aivan varmasti. Oliko se tarpeetonta? Takuulla. Entä laitonta? No, ei. 

Oliko se tarkoituksenmukaista?

Seiskan tarkoitus on aiheuttaa närää ja parran pärinää. Mitä enemmän ihmiset puhuvat Seiskan julkaisuista, sitä enemmän sivuilla on kävijöitä ja kiinnostus mainostajien silmissä kasvaa.
Ne lukuisat Twitter-paheksujat levittivät uutista ja kuvaa paljon enemmän kuin Seiska olisi ikinä itse pystynyt. Eli siis jokainen, joka levitti Seiskan juttua eteenpäin edesauttoi Seiskan taloudellisia pyrkimyksiä. Mitäpä luulet, ajatellaanko Seiskassa tuon melko mittavan mediahuomion jälkeen, että “nyt tehtiin väärin, tätä ei enää anneta tapahtua”? 

Hetkeä myöhemmin joku VKK:n edustaja otti kuvan toisesta kansanedustajasta eduskunnan kahvilassa ja levitti sitä Twitterissä hetkeen sopivan saatetekstin kera. Ja taas syöttiin tartuttiin! Oikein vetäistiin viehe kurkkuun asti. Sama toistuu kerta toisensa jälkeen. Saman puolueen puheenjohtaja twiittaa jotain täydellisen päätöntä, jossa jokainen sana kirkuu provokaatiota ja Twitter-kansa jakaa ilman suodatinta ja tyytyväisenä siitä, että nyt huomattiin tyhmä twiitti.

VKK:n tarkoitus ei lyhyestä historiastaan päätellen ole mikään yhteiskuntaa rakentavan, älykkään ja hyödyllisen politiikan tekeminen, vaan huomion saaminen keinolla millä hyvänsä. Jotenkin oletan, että huomion saaminen hyvällä ja oivaltavalla politiikalla tuntuu liian vaikealta ja siksi strategiaksi onkin valittu tuo toinen, aika paljon tehokkaampi tie.

Mikä on pahinta, mitä Seiskalle tai VKK:lle voisi tapahtua salakuvan julkaisemisen jälkeen? Se, että kukaan ei noteeraisi. Jos ihmiset jättäisivät nuo erilaiset mauttomuudet omaan, mitättömään arvoonsa, ne menettäisivät merkityksensä. Toki, tilalle tulisi muuta, ehkä pahempaakin, sillä noiden huomiosta elävien organismien tehtävä on keksiä uusia jekkuja, kun vanhat ovat väljähtäneet.

Kun minä nyt kerran tässä uskomattomassa ylivertaisuudessani näin hyvin ymmärrän tämän asian, niin miksi minä en valistaisi teitä taulapäitä olemaan jakamatta noita typeriä julkaisuja? No, siksi, että minä teen ihan sitä samaa. Oikeastaan aina huomaamattani. Tässäkin kirjoituksessa olen maininnut Seiskan kahdeksan kertaa ja VKK:n neljä kertaa.

Syy siihen on se, että nauttimalla sosiaalipornoa pääsemme osalliseksi hermoja kutkuttavaan tapahtumaan, jossa meidän ei tarvitse olla tekijä, eikä edes kärsijä. Voimme olla sivustahuutelijoita, siis ei vastuuta mistään, ei tarvetta faktojen tarkistukselle tai pelkoa syyttömän ristiinnaulitsemisesta, koska me voimme aina vedota siihen, että olemme vain tavallisia, median manipuloimia ressukoita, emmekä siis voi mitenkään tietää kaikkea tarpeellista. Ja jos olemme oikeassa, voimme aina sanoa, että mitä minä sanoin.

Sosiaaliporno on pakotie arjesta. Se myy aivan helvetisti. Kun turrumme siihen, luodaan yhä raaempaa materiaalia. Ja sekin myy. Rajaa ei ole missään. Ja se on ihan kokonaan meidän kuluttajien syytä.

Godspeed, Commander!

Kävin katsomassa uuden Bond-leffan ja ajattelin kirjoittaa siitä muutaman sanan. Huomaa, että tämä kirjoitus on pitkänlinjan Bond-fanin tuotos ja nostalgian raskas viitta verhoaa kaikkea sanomaani. Se ei voi olla vaikuttamatta lopputulokseen.

Bond-saaga on ollut minulle läsnä lapsuudestani saakka. James Bond on ollut minulle jonkinlainen lapsuuden sankari, joka loi minulle jopa miehen mallin. Toki, kun vartuin, huomasin, ettei se malli sovi aivan tähän nykymaailmaan (eikä minuun), jolloin leffat saivat eräänlaisen camp-arvon ja siitä nautin suuresti. Katson vanhoja Bond-leffoja aina silloin tällöin ja ne palauttavat minut johonkin kauas historiaan.

En siis samaistu James Bondiin. Minulla ei ole pistoolia, eikä työnantajani taida sellaista minulle hankkia. En osaa tehdä rusettisolmua, eikä minulla ole varaa hankkia hyvin istuvaa smokkia. Kavahdan Kämpin terassin kympin keskikaljan hintaa, joten hongkongilaisen loistohotellin drinkkibaarin Vodka Martini on todennäköisesti ulottumattomissani. Maailmaa en osaa pelastaa, sillä tavallinen viikonlopun ruokakauppareissu on kykyjeni äärirajoilla. Peilistä minua tuijottaa enemminkin Muumi-peikko kuin brittilaivaston komentaja ja salainen agentti.

Uudessa Bondissa, nimeltään No Time To Die, oli vanhoja tuttuja elementtejä. Kuvauspaikat ja tapahtumien miljööt ovat henkeäsalpaavia! Ovat aina olleet ja uuden elokuvan alkukohtaus toteutti tätä ideaa erinomaisesti. Aston Martinin ajovalot muuttuvat isokaliiberisiksi konekivääreiksi ja viina virtaa alati. Erilaisten pahantekolaitosten kaiuttimista kuuluvat rauhalliset kuulutukset, jotka ilmeettömästi toteavat, että aivan muutaman sekunnin kuluttua uloste osuu ilmanvaihtolaitteistoon. Bond ei päihdy, vaikka juo koko ajan. Pahis ei osu aseellaan Bondiin, mutta Bond osuu kaikkiin. Siinä mielessä asiat ovat kyllä entisellään.

Bond-tuotanto on ollut muutoksessa jo hyvän tovin. On kritisoitu, ehkä syystäkin, sitä, miten leffojen yhteiskunnallinen asemointi ontuu, eikä kuvaa nykymaailmaa kuten pitäisi. Sukupuoliroolit ovat olleet polttopisteessä ja koko teemaa on kuvattu vanhanaikaiseksi.

2000-luvun Bondeissa on ollut nähtävissä tavoite saavuttaa uutta yleisöä ja estetiikkaa on tarjoiltu etenkin naiskatsojille. Nyt Bondeihin niin tiiviisti liittyvä pehmoporno puuttui kokonaan. Koko elokuvassa näytettiin yhden kerran sankarimme sileäksi ajeltu yläkroppa muutaman sekunnin ajan ja siinä se. Daniel vaikuttaa käyneen tätä leffaa varten aika paljon vähemmän salilla kuin aiemmin ja miksipä olisikaan, kun paita päällä joutuu teutaroimaan. 

Daniel Craigin kaudella elokuvien teemana ovat olleet viittaukset menneisiin aikoihin. Tässä elokuvassa se oli väkevästi kantava teema ja se alkaa jo kyllästyttää. Tuntuu, että uutta ei enää keksitä. Ehkä sekin kertoo siitä, että isompien muutosten aika on käsillä.

Silmiinpistävää leffassa on naisten roolin muutos. Ennen naiset olivat pahuudesta kärsineitä ja urhean agentin pelastettavissa olevia, tuskasta ja kiihkosta voihkivia hahmoja, mutta tässä heidät esitettiin väkivaltaa ja aseitaan taitavasti käyttävinä tuhon tuottajina. Selvästi nähtäville aseteltu tasa-arvopyrkimys jätti alleen ajoittain jopa juonen. 

Bond-elokuvat tulevat muuttumaan vieläkin enemmän jatkossa. Elokuvassa oli useampia viittauksia siihen, että tulevaisuudessa James Bondin hahmo on jotakin muuta kuin se, mitä on nähty jo 50 vuotta. Nainen? Non-binäärinen ihminen? Hologrammi? Loputtomasti keski-ikäisten miesten mieliin pysähtynyt, nopeasti haalistuva muisto? Enpä tiedä.

Minulle tämä elokuva oli pettymys. Se, mikä Bondeista on tehnyt Bondeja, puuttuu. Jäljelle jää kehnohko, aika sekava ja laimea action-elokuva. Minun James Bondini on erilainen kuin tässä elokuvassa esitetty. Minun Bondini ei tunne pettymystä, suuttumusta, rakkautta tai kaipuuta. Minun Bondini ei tunne, vaan rationalisoi.
“Mitä tunnet, kun ammut toisen ihmisen? Rekyylin.”

Tässä leffassa oli liikaa kyyneliä ja tunnekuohuja Bond-leffaksi, siirappia valutettiin niin, että välillä nolotti. Aivokuorelleni paloi tuskainen kuva perheensä kanssa citymaasturilla ajavasta James Bondista. Sitä en taida kestää.

Minun Bondini on kuollut, eläköön uusi Bond! Jollekin toiselle.

Havaintoja kuntosalilta

Olen harrastellut epäsäännöllistä kuntosalilla käyntiä muun pseudourheilun lomassa aika kauan. Saamattomuuttani en vain ole saanut siitä koskaan tehtyä sellaista elämäntapaa, että harrastus olisi ollut edes vähän hyödyllistä. 

Muutamia vuosia sitten päätin varustaa itselleni ikioman kuntosalin autotalliin. Kuningasajatus oli se, että salille lähteminen ei vaadi järjestelyitä, eikä kenestäkään muusta tarvitse treenatessaan välittää. Kesäaikaan treenaaminen oli oikein mukavaa, joskin laitteiden vaatimaton määrä teki treenistä aavistuksen spartalaista. Talvi kuitenkin aiheutti vähän päänvaivaa. Muutamana talvena lähenneltiin välillä -20 asteen pakkaslukemia ja treenaaminen noissa olosuhteissa vaatii enemmän selkärankaa kuin minulla sitä on. 

Päätin sitten palkita aiheettomasti itseni ja hankin kuntosalikortin vuodeksi työpaikan lähellä olevalta salilta. Valoisa, siisti, lämmin ja avara sali, jossa on paljon suorituspaikkoja ovat asioita, jotka muutaman vuoden autotallitreenaamisen jälkeen tuntuvat ylellisyydeltä.

Olen huomannut muutamia silmäänpistäviä asioita salilta, joista tässä haluaisin vähän avautua. Katson kuntoilumaailmaa tuon salin käyttäjäkunnan varttuneimman neljänneksen näkökulmasta ja annankin sen sävyttää huomioitani suodattamatta. 

Kuntosalitreenaajat ovat aina vihaisia. Minulle ei ole vielä oikein selvinnyt se, miksi salilla täytyy näyttää pyhää vihaa puhkuvalta ja murheen loputtomaan syöveriin uponneelta. Olen päätellyt, että salikuntoilijat eivät haluaisi käydä salilla, mutta heidän on pakko. Ja harmittaahan se. Voihan toki olla, että nuo muut eivät ole treenanneet talvisella autotallisalilla, eivätkä siksi tiedä, että pahempaakin voisi olla.

Käyttämälläni salilla käy paljon nuoria naisia. Monet heistä treenaavat todella kovaa ja se näkyy. Heillä ei myöskään ole minkäänlaista aikomusta peitellä treenaamisensa tuloksia, sillä vaatevalinnat ja minun mielestäni varsin vahva ja huoliteltu meikkaaminen muistuttavat ennemminkin joidenkin herrasmiesklubien yleisilmettä kuin tavallisen kuntosalin. 

Viihdyttävintä seurattavaa on kuitenkin se uskomaton soidintanssi! Pakaransa kireäksi treenanneet ja ne trikoisiin pukeneet tytöt nauttivat nuorten, hormoneitaan puhkuvien miesten kaikkivoipaisista katseista. Testosteronin hajuiset nuorukaiset etsivät salilta tarkasti kohdan, jossa hauiskääntöään voi tehdä niin, että pitkäripisinen sekä huomaa, että on nähtävissä. Tytöt saavat loputtomasti ihailevia katseita ja he vastaavat niihin hieman ylimielisen oloisella ja näennäisellä välinpitämättömyydellä mikroaaltouunin kokoisten korvakuulokkeidensa kuurouttamana. Peilin edessä karhun lailla murahteleva perus-Jonne väärin päin käännetyssä lippiksessään ei tosin varmasti jää prinsessalta huomaamatta. Feromonipilvi melkein näkyy.

Sitten olemme me keski-ikäiset miehet, joiden takaraivoissa pyörii häilyvä kuva ajoista, jolloin oikeasti rautaa nostettiin. Ei välttämättä nostettu, mutta sellaiseksi aivomme ne muistot kultaavat. Ensin me kokeilemme niillä samoilla painoilla, joilla se uljas nuorukainen liikettään tekee. Se ei tietenkään onnistu edes nostotekniikasta tinkimällä, joten peruutamme sopivasti pienempään painoon. Ensimmäisestä toistosta alkaen tuntuu kuin elämä puristuisi silmämunista ulos, joten vaihdamme taas pienempään taakkaan. Sen jälkeen voivottelemme näkyvästi kipeää olkapäätämme, jotta jos joku olisi halveksuen noteerannut harjoituspainomme, meillä olisi selitys heikkoudellemme. Ja todennäköisesti olemme ihan oikeasti kipeitä, koska revimme iän ja elintapojemme rapistamat lihaksemme rikki liian suurilla painoilla ja olemattomalla tekniikalla. Häpeän itseäni aika usein salilla. 

Olen todennut, ettei viisikymppisen lihas enää mainittavasti kasva. Jostakin syystä en yleensä havaitse ikätoverieni kävelevän ulos salilta ne kuuluisat appelsiinit kainaloissa. Varmasti kävelisimme, mutta tunnin salitreeni rajoittaa musertavasti kykyämme käyttää lihaksiamme tahdonalaisesti, eikä pullistelu enää tunnu sen arvoiselta, että sitä kannattaisi harrastaa. Eikä kengännauhojen sitominen. 

Ehkä salitreenillä on muitakin vaikutuksia, kuten vaikka toimintakyvyn mahdollistaminen elämän loppuosalla. Ne lihakset olisin halunnut, mutta tuokin kyllä käy. Tai käy, jos en muuta saa.

Hygieniaa tuuripelillä

Keski-ikäisyyden astellessa elämää aivan keskeisesti ohjailevaksi tekijäksi, olen huomannut ongelmia, joita en aikaisemmin tiennyt edes voivan olla olemassa. Tuon vääjäämättömän taantuman mukanaan tuomista asioista puhutaan kyllä mediassa paljon, mutta ei ihan kaikesta.

Huomasin muutama vuosi sitten, ettei käsieni pituus enää oikein riittänyt siihen, että olisin voinut lukea lehdestä muutakin kuin vain otsikot. Suuntasin määrätietoiset askeleeni optikolle ja muutaman viikon päästä kasvojani koristivat silmälasit. Niinhän se maailma taas aukesi ja mukavalta tuntui. Mutta varsinkin lähinäön alati huonontuessa, ovat ongelmaksi tulleet tilanteet, joissa silmälaseja ei voi käyttää, mutta silti pitäisi nähdä.

Esimerkiksi suihkussa. Minullahan ei päässäni hiuksia ole, joten ne eivät minulle päänvaivaa aiheuta. Mutta päässä on kuitenkin partaa ja sitä pitää pestä aika usein. Vieläkään tässä ei ole ongelmaa. Ei, ennenkuin olen siellä suihkussa ja yritän keksiä, millä aineella jouheni pesen.

Asun yksikössä, jonka kaikki muut jäsenet ovat naisia. He käyttävät, ainakin minun mielestäni, melkoisen suuren määrän erilaisia aineita itsensä puhdistamiseen. Siksi kylpyhuoneessani on muovinen rasia, joka on täynnä purkkeja ja pulloja. Siitä rasiasta minäkin olen ottanut parranpesuaineeni ja kulloinkin käteen sattuvalla kemikaalilla olen ehostanut itseni yhteiskuntakelpoiseksi lajini edustajaksi.

Noissa purnukoissa on paljon tekstiä, joissa kerrotaan sisällön laadusta tai käyttötarkoituksesta. Varmasti paljon muutakin. Minä en siitä tosin saa mitään selvää, sillä teksti on minun näkökyvylleni ehdottomasti liian pientä. Siksi ainevalintani on ollut täysin sattumanvaraista.

Ryhdyin tässä eräänä päivänä lasit päässä ihan asiakseni tutkimaan, millä aineilla oikeastaan partani pesen. Motiivinani oli pääosin uteliaisuus, mutta kieltämättä halusin myös varmistua turvallisuudestani, vaikka toki oletin, ettei tuossa rasiassa voi olla mitään vaarallista. Mutta silti.

Kävi ilmi, että olen pessyt partaani muiden muassa shampoolla, hoitoaineella, suihkusaippualla, kosteusvoiteella, Veet-karvanpoistoaineella, Frozen Mocha-hoitavalla sävytteellä, softening rice scrubilla, energising shower scrubilla ja shine protect conditionerilla. Koska näköaistini on ollut rajoittunut, olen yrittänyt määritellä käyttämääni ainetta muilla aisteilla, kuten haju- ja myönnetään, että myös vähän makuaistilla. Se täytyy sanoa, että osa noista tuotteista maistuu oikein hyvältä, osa taas ei. Mitä aineet ovat – en osaa sanoa, mutta ainakin suklaata ja vadelmaa on viime aikoina havainnoitu.

Pesutulos on ollut aina oikeastaan sama. Tuoksu on, ainakin pääsääntöisesti, oikein hyvä, joten positiivisen puolelle kokemukset jäävät.

Haluaisin kuitenkin esittää kemikaalitehtailijoille vienon toiveeni, johon uskon, että joku muukin saattaisi haluta yhtyä. Toivoisin, että sellaiseen purnukkaan, joka sisältää pesuun tarkoitettua ainetta, painettaisiin isokokoinen ja selkeäkontrastinen symboli. Joku sellainen, joka olisi sovittu ja standardoitu, jotta kaikkialla maailmassa puolisokeat äijät tietäisivät, mitä ainetta itseensä hierovat. Kustannus ei varmasti olisi aivan mahdoton ja toisaalta olisin valmis maksamaan vähän enemmän siitä, että tiedän, mitä kamaa käytän.

Viisikymmentä

Viisikymmentä. Minä olen elänyt nyt viisikymmentä vuotta. Viisikymmentä yhtä pitkää vuotta keskeytyksettä. Sydämeni on lyönyt koko sen ajan, veri on kiertänyt samoissa suonissa koko sen ajan. Aika hyvin, eikö?

Viiteen vuosikymmeneen on mahtunut tähän astisen elämäni parhaat ja huonoimmat hetket. Niiden välissä on ollut muita unohtumattomia hetkiä. Myös jo unohdettuja ja totta puhuen muutaman olisi voinut unohtaa, jos voisi. Joitakin hetkiä kannattaisi varmasti muistaa, vaikka niitä ei enää kovalevyltä löydy.Olisin voinut elää tuon pätkän eri tavalla kuin elin. Osan siitä olisin halunnut elää toisin. Osan juuri näin. Samapa se, sillä se on jo eletty. Mennyttä ei saa enää muutettua, vaikka haluaisi.

Aika ei ole oikeastaan kulunut mihinkään. Aika on jolkottanut omaa tahtiaan ja minä olen siinä sen virrassa räpiköinyt sen, minkä olen voinut. Aikaa ei ole minun tempoiluni kiinnostanut, minun tekemiseni ovat vaikuttaneet oikeastaan vain minuun. Maailma on pyörinyt omilla ehdoillaan. Minun tekemiseni eivät ole siihen vaikuttaneet oikeastaan mitenkään. Maailma pyöri jo ennen minun saapumistani tänne ja jatkaa matkaansa vielä minun täältä lähdettyäni. Tuo viidenkymmenen vuoden hetki on ollut vain häviävän pieni vilahdus tässä kaikessa. Mutta se on ollut minun ainoani. Tämä oli minun elämäni ainoa ensimmäinen viisikymmentä vuotta.

Muistan vielä hyvin, kuinka kammoksuin ikääntymistä. Kuinka se tuntuikaan etäiseltä ja kamalalta! Nyt mieli on muuttunut. En suin surminkaan haluaisi olla enää parikymppinen tai edes kolmekymppinen. Onneksi niistä kaaoksen ja epävarmuuden vuosista on päästy yli. Eipä silti, ei tämä oppimisen matka ole vielä lähellekään valmis. Mikään ei ole oikein vielä valmista.

Ehkä minun olisi eletyn elämäni myötä tulleen kokemuksen vuoksi annettava elämänohjeita nuoremmilleni. En halua. Ei minusta neuvojaksi ole. Enhän minä edes tiedä, miten eläisin tuon saman pätkän uudelleen, jos se olisi mahdollista. Luultavasti tekisin samat virheet. Parikymppiselle itselleni voisin silti jonkun neuvon antaa, mutta se olisi turhaa, koska en todennäköisesti sitä kuuntelisi. Siinä iässä viisikymppisen isälliset jorinat olisivat minulle vain taantuneen vanhuksen dementoitunutta löpinää vailla todellisuutta. Joten jättäisin neuvomatta.

Nytkö pitäisi sitten alkaa odottamaan, että tämä elämä loppuu? Ehkä ei. Kyllä se kai loppuu ihan itsestäänkin. Onneksi en voi miettiä, miten minun olisi kannattanut tulevaisuuteni elää. Haluan kulkea loppuelämäni kasvot menosuuntaan, en kävellä selkä edellä tulevaisuuteen.

Yritän kertoa itselleni, että tämä elämä on koko ajan tehokasta peliaikaa. Ei erätaukoja, ei juomataukoja, vaan jokainen hetki merkitsee. Vähemmän puolustuspeliä ja enemmän aktiivista hyökkäämistä. Toivon itselleni rohkeutta muuttaa asioita, joista en pidä. Toivon voimaa hylätä turhan painolastin ja uskallusta valita sellaista, joka antaa enemmän kuin ottaa.

Jos ajokortissa ei lukisi syntymäaikaa, tietäisiköhän sitä olevansa viisikymppinen? Vai eläisikö sitä elämäänsä välittämättä siitä, minkä ikäinen on? Sitä ihmettelisi vain omituista tarvetta hankkia joustovyötäröllisiä housuja ja monitaskuista liiviä. Kummastelisi halua huilata, kun on sitonut kengännauhat tai sitä, miten kunnollinen kuppi kahvia houkuttaa yhä useammin kuin taskulämmin Jaloviina. Aika kiehtova ajatus! No, kohtahan sitä ei enää syntymäaikaansa muista tarkistamatta, joten sitä kohti mennään.

Upseerin rouvaksi vaikka velaksi

Tavattoman komea ja korkean upseerin arvon omaava sotilas poseeraa sosiaalisessa mediassa pieni koira tai kissa sylissään. Hieman surumielisistä silmistä huokuu kaipuu tasaista ja rakastavaa naista kohtaan, joka veisi oikeasti rauhan eteen elämänsä uhraavan sotilaan pois kriisipesäkkeestä. 

Upseerin karskeista, uurteisista kasvoista näkyy kuva vahvasta, mutta rakkauden ja läheisyyden tarpeessa riutuvasta miehestä, joka on kokenut elämässään paljon pahaa, kuten menehtyneitä vanhempia ja rakastettuja. Hän pystyy kuitenkin olemaan elämäniloinen, eikä toisaalta pelkää näyttää haavoittuvuuttaan. Puuttuu vain oikea nainen, joka voi tarjota hoivaa ja rakkautta ja vastapalvelukseksi saada jämäkän, selkärankaisen ja erittäin miehekkään, mutta samalla tunteellisen ja älykkään miehen ikuisen palvonnan. 

Uljas sotilas voi olla komennuksella paikassa, josta yhteydet sivistyneeseen maailmaan ovat heikot, kuten Syyriassa tai Afganistanissa, joten tarvitaan osaavan, kykenevän ja älykkään naisen apua. Ja kukapa ei haluaisi sellainen olla, jos vain mahdollisuus siihen tulee? Samalla syntyy haave, että mies kiitollisuuden velassaan on vieläkin valmiimpi polvistumaan unelmiensa ikuisen rakkauden eteen.

Matkalaukku on jumissa Lontoossa ja se pitäisi saada toimitettua naiselle, jotta tämä voi sitten antaa laukun upseerilleen, kun he tapaavat. Ja laukkuhan tulee naiselle, joten tapaaminen on varma. Kuljetuksesta täytyy tietenkin maksaa ja koska nainen on tilaaja, hän voi varmasti maksun hoitaa. Kohta hän kuitenkin tapaa upseerinsa, joka kyllä korvaa naisen vaivannäön. Pian jaetaan koko omaisuus joka tapauksessa, koska yhteinen elämä alkaa.

Kuulostaa huijaukselta? Niin, todellakin kuulostaa, mutta niin vain yllättävän moni fiksuna ja itsenäisesti ajattelevana itseään pitävä nainen on valmis uhraamaan parisuhteensa, perheensä ja yhteiset matkasäästöt prinssinsä hyväksi. Suomalaisilta rakkauden- tai seikkailunnälkäisiltä huijataan vuosittain jopa kymmenen miljoonaa euroa (www.op.fi). Häpeä huijatuksi tulemista kohtaan on kuitenkin niin suuri, että tuo luku on todennäköisesti vain pieni osa siitä, kuinka paljon todellisuudessa menetetään. 

Rakkaus- tai romanssihuijaukseksi nimetty petos tapahtuu usein keski-ikäisille tai varttuneemmille naisille (www.riku.fi). Ansaan lankeava nainen voi olla poikkeuksellisessa elämäntilanteessa, vaikkapa avioeron jälkeen tai lasten muutettua kotoa. Mutta aivan yhtä lailla syyksi voi riittää vaikkapa vaihdevuosien myötä kasvava pelko oman seksuaalisuuden häviämisestä. Huijari kyllä tietää tämän ja siksi juuri tietynlainen uhri valikoituu kohteeksi (www.riku.fi).

Huijarit ovat oman alansa ammattilaisia. Valeprofiilin takana voi olla joukko ihmisiä ja sitä voisi hyvin kutsua jopa huijausteollisuudeksi. Huijarit käyttävät kaiken aikansa yhteydenpitoon ja etsivät kaiken mahdollisen tiedon, jota huijattavasta henkilöstä on saatavilla. Puhelinnumero, koko nimi, asuinpaikka, työpaikan osoite, lemmikit… Kaikki tämä tieto auttaa huijaria saamaan tiukemman yhteyden hentomieliseen hyväntekijään. Huijari ikään kuin kietoo itsensä uhrin ympärille. 

Huijarit saattavat kirjoittaa kymmeniä ja taas kymmeniä kirjeitä ilman pienintäkään vihjausta siitä, että mitään oltaisiin pyytämässä. Kirjoittelu saattaa jatkua useita kuukausia. Tällä pitkäjänteisellä työllä rakennetaan kuvaa älykkäästä ja tunteellisesta ihmisestä, millä pyritään luomaan tiivis suhde uhriin. Huijari voi olla erittäin hyvä kirjoittamaan ja saa virheettömyydellään ja vilpittömyydellään uhrin vakuuttuneeksi aidoista tarkoitusperistään. Ja rakastunut ihminen ei ajattele järkevästi, vaan kääntää mielellään mahdolliset varoitusmerkit omaan mielentilaansa sopiviksi. 

Mahdollisuus tulla huijatuksi perustuu ihmisen perustarpeeseen tulla rakastetuksi. Jokainen haluaa tulla huomioiduksi, ihailluksi ja tuntea itsensä arvostetuksi. Lisäksi onhan menestynyt ammattisotilas paljon kiinnostavampi ja jännittävämpi kuin oma, tuttu ja tylsä puoliso. Samalla on mahdollisuus tyydyttää sosiaalisia tarpeitaan, sillä kyllä se naapurin Sirpa olisi kateellinen, jos postin hakisikin aamuisin aamulenkistään hikinen ja oikein ulkomainen sotasankari. 

Tunne, jonka huijari pyrkii luomaan, erittää uhrin aivoissa oksitosiinia. Oksitosiinia erittyy seksuaalisen mielihyvän sekä eräiden hellyydenosoitusten, kuten halaamisen ja suutelun yhteydessä. Asiaa tutkinut ja kirjan “Sydän saaliina” (Docendo) kirjoittanut Elina Juusola: 
“Romanssihuijarit täyttävät kohteensa aivot samalla hormonilla kuin rakkausromaanit. He kohdistavat toimintansa aivojen pieneen alkukantaiseen osaan, liskoaivoihin. Silloin uhri pysyy kiinni romanssin synnyttämässä tunnemyrskyssä ja sivuuttaa otsalohkon aivokuoren viestit eli ns. järjen äänen.” 

Tarpeen tyydytyksestä kumpuava tunne voi olla niin vahva, että uhrin parisuhde ja perhe jäävät helposti toissijaisiksi, puhumattakaan rahasta. Moni uhri on ostanut valerakkautta jopa pankkilainoilla. Romanssihuijauksessa voidaan menettää rahaa joko antamalla sitä suoraan huijarille tai sitä voidaan kiristää vaikka huijarille lähetettyjen alastonkuvien avulla. Materian menettämisen ohella vaikutukset saattavat koskea myös uhrin lähipiiriä, jolloin seuraukset voivat olla pysyviä myös muille. 

Kun seuraavan kerran komea ja varakas upseeri tai nuori, seksikäs nainen alusvaatteissaan lähettää sinulle kaveripyynnön jollakin some-kanavalla, tee itsellesi palvelus ja katso peiliin. Tuijota hetki kuvajaistasi ja vastaa kriittisesti kysymykseen “Ihanko oikeasti?”

Läski on yhteinen asia

Astuin tänä aamuna sille samalle puntarille, joka neljätoista kuukautta sitten näytti allani lukemaa 110. Nyt numero oli 80,2. 

Harvakseltaan tavattavat kaverit ja tuttavat huomaavat eron entiseen. Kommentteja näyttää tulevan aika herkästi, enkä osaa niistä loukkaantua, vaikka viime aikoina muistelen ohjeistetun, ettei toisten ulkonäköä olisi syytä kommentoida millään tavalla. Tähän mennessä kukaan ei, ainakaan käsittääkseni, ole pahansuovasti kommentoinut, vaan päinvastoin huomattavan positiiviseen sävyyn. Enkä löydä kovin paljoa loukkaantumisen tarvetta siinä, että ihminen sanoo toiselle jotakin myönteistä. Se ei ihan varsinaisesti ole tämän yhteiskunnan suurin ongelma. 

Olen huomannut, että minun lihavuuteni tai laihuuteni on ollut suurelta osin minua ympäröiville ihmisille aika paljon merkittävämpi juttu kuin minulle itselleni. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että joskus ollaan vähän muhkumpia ja joskus ei. Siinä se. Maailma jatkaa pyörimistään, olenpa minä sitten 110- tai 80-kiloinen. 

Eräs ympäristöä shokeeraava lausahdus, jonka olen huolimattomuuttani mennyt suustani päästämään, on se, että minä viihdyin oikein hyvin myös siinä entisessä muodossani. Ei tässä nykyisessäkään valittamista ole, mutta minulle sellainen isompi koko sopi varsin hyvin. Tämä on ollut varsinkin muutamille läskinvartijoille vaikea asia hyväksyttäväksi. Ymmärrän kyllä, sehän sotii heidän omaa maailmankatsomustaan vastaan, jossa tietynlaisen ihannevartalon merkitys on suurempi kuin jonkun toisen arvomaailmassa.

Ei minusta saa tämän kokemani perusteella kehopositiivisuuden puolestapuhujaa, eikä toisaalta hyvinvointisaarnaajaakaan. Voin puolustella tai kritisoida vain omia valintojani ja ne ovat ainoita, jotka minulle kuuluvat.

Nyt, kun tarkemmin miettii, niin jos olisin käyttänyt tuon neljäntoista kuukauden aikana liikuntaan kuluttamani 260 tuntia esimerkiksi opiskeluun, voisin olla nyt vaikkapa pikkuisen pulska turkinkielentaitoinen vatsatanssija. En minä tiedä, olisiko sekään ihan huono valinta.