Godspeed, Commander!

Kävin katsomassa uuden Bond-leffan ja ajattelin kirjoittaa siitä muutaman sanan. Huomaa, että tämä kirjoitus on pitkänlinjan Bond-fanin tuotos ja nostalgian raskas viitta verhoaa kaikkea sanomaani. Se ei voi olla vaikuttamatta lopputulokseen.

Bond-saaga on ollut minulle läsnä lapsuudestani saakka. James Bond on ollut minulle jonkinlainen lapsuuden sankari, joka loi minulle jopa miehen mallin. Toki, kun vartuin, huomasin, ettei se malli sovi aivan tähän nykymaailmaan (eikä minuun), jolloin leffat saivat eräänlaisen camp-arvon ja siitä nautin suuresti. Katson vanhoja Bond-leffoja aina silloin tällöin ja ne palauttavat minut johonkin kauas historiaan.

En siis samaistu James Bondiin. Minulla ei ole pistoolia, eikä työnantajani taida sellaista minulle hankkia. En osaa tehdä rusettisolmua, eikä minulla ole varaa hankkia hyvin istuvaa smokkia. Kavahdan Kämpin terassin kympin keskikaljan hintaa, joten hongkongilaisen loistohotellin drinkkibaarin Vodka Martini on todennäköisesti ulottumattomissani. Maailmaa en osaa pelastaa, sillä tavallinen viikonlopun ruokakauppareissu on kykyjeni äärirajoilla. Peilistä minua tuijottaa enemminkin Muumi-peikko kuin brittilaivaston komentaja ja salainen agentti.

Uudessa Bondissa, nimeltään No Time To Die, oli vanhoja tuttuja elementtejä. Kuvauspaikat ja tapahtumien miljööt ovat henkeäsalpaavia! Ovat aina olleet ja uuden elokuvan alkukohtaus toteutti tätä ideaa erinomaisesti. Aston Martinin ajovalot muuttuvat isokaliiberisiksi konekivääreiksi ja viina virtaa alati. Erilaisten pahantekolaitosten kaiuttimista kuuluvat rauhalliset kuulutukset, jotka ilmeettömästi toteavat, että aivan muutaman sekunnin kuluttua uloste osuu ilmanvaihtolaitteistoon. Bond ei päihdy, vaikka juo koko ajan. Pahis ei osu aseellaan Bondiin, mutta Bond osuu kaikkiin. Siinä mielessä asiat ovat kyllä entisellään.

Bond-tuotanto on ollut muutoksessa jo hyvän tovin. On kritisoitu, ehkä syystäkin, sitä, miten leffojen yhteiskunnallinen asemointi ontuu, eikä kuvaa nykymaailmaa kuten pitäisi. Sukupuoliroolit ovat olleet polttopisteessä ja koko teemaa on kuvattu vanhanaikaiseksi.

2000-luvun Bondeissa on ollut nähtävissä tavoite saavuttaa uutta yleisöä ja estetiikkaa on tarjoiltu etenkin naiskatsojille. Nyt Bondeihin niin tiiviisti liittyvä pehmoporno puuttui kokonaan. Koko elokuvassa näytettiin yhden kerran sankarimme sileäksi ajeltu yläkroppa muutaman sekunnin ajan ja siinä se. Daniel vaikuttaa käyneen tätä leffaa varten aika paljon vähemmän salilla kuin aiemmin ja miksipä olisikaan, kun paita päällä joutuu teutaroimaan. 

Daniel Craigin kaudella elokuvien teemana ovat olleet viittaukset menneisiin aikoihin. Tässä elokuvassa se oli väkevästi kantava teema ja se alkaa jo kyllästyttää. Tuntuu, että uutta ei enää keksitä. Ehkä sekin kertoo siitä, että isompien muutosten aika on käsillä.

Silmiinpistävää leffassa on naisten roolin muutos. Ennen naiset olivat pahuudesta kärsineitä ja urhean agentin pelastettavissa olevia, tuskasta ja kiihkosta voihkivia hahmoja, mutta tässä heidät esitettiin väkivaltaa ja aseitaan taitavasti käyttävinä tuhon tuottajina. Selvästi nähtäville aseteltu tasa-arvopyrkimys jätti alleen ajoittain jopa juonen. 

Bond-elokuvat tulevat muuttumaan vieläkin enemmän jatkossa. Elokuvassa oli useampia viittauksia siihen, että tulevaisuudessa James Bondin hahmo on jotakin muuta kuin se, mitä on nähty jo 50 vuotta. Nainen? Non-binäärinen ihminen? Hologrammi? Loputtomasti keski-ikäisten miesten mieliin pysähtynyt, nopeasti haalistuva muisto? Enpä tiedä.

Minulle tämä elokuva oli pettymys. Se, mikä Bondeista on tehnyt Bondeja, puuttuu. Jäljelle jää kehnohko, aika sekava ja laimea action-elokuva. Minun James Bondini on erilainen kuin tässä elokuvassa esitetty. Minun Bondini ei tunne pettymystä, suuttumusta, rakkautta tai kaipuuta. Minun Bondini ei tunne, vaan rationalisoi.
“Mitä tunnet, kun ammut toisen ihmisen? Rekyylin.”

Tässä leffassa oli liikaa kyyneliä ja tunnekuohuja Bond-leffaksi, siirappia valutettiin niin, että välillä nolotti. Aivokuorelleni paloi tuskainen kuva perheensä kanssa citymaasturilla ajavasta James Bondista. Sitä en taida kestää.

Minun Bondini on kuollut, eläköön uusi Bond! Jollekin toiselle.

Havaintoja kuntosalilta

Olen harrastellut epäsäännöllistä kuntosalilla käyntiä muun pseudourheilun lomassa aika kauan. Saamattomuuttani en vain ole saanut siitä koskaan tehtyä sellaista elämäntapaa, että harrastus olisi ollut edes vähän hyödyllistä. 

Muutamia vuosia sitten päätin varustaa itselleni ikioman kuntosalin autotalliin. Kuningasajatus oli se, että salille lähteminen ei vaadi järjestelyitä, eikä kenestäkään muusta tarvitse treenatessaan välittää. Kesäaikaan treenaaminen oli oikein mukavaa, joskin laitteiden vaatimaton määrä teki treenistä aavistuksen spartalaista. Talvi kuitenkin aiheutti vähän päänvaivaa. Muutamana talvena lähenneltiin välillä -20 asteen pakkaslukemia ja treenaaminen noissa olosuhteissa vaatii enemmän selkärankaa kuin minulla sitä on. 

Päätin sitten palkita aiheettomasti itseni ja hankin kuntosalikortin vuodeksi työpaikan lähellä olevalta salilta. Valoisa, siisti, lämmin ja avara sali, jossa on paljon suorituspaikkoja ovat asioita, jotka muutaman vuoden autotallitreenaamisen jälkeen tuntuvat ylellisyydeltä.

Olen huomannut muutamia silmäänpistäviä asioita salilta, joista tässä haluaisin vähän avautua. Katson kuntoilumaailmaa tuon salin käyttäjäkunnan varttuneimman neljänneksen näkökulmasta ja annankin sen sävyttää huomioitani suodattamatta. 

Kuntosalitreenaajat ovat aina vihaisia. Minulle ei ole vielä oikein selvinnyt se, miksi salilla täytyy näyttää pyhää vihaa puhkuvalta ja murheen loputtomaan syöveriin uponneelta. Olen päätellyt, että salikuntoilijat eivät haluaisi käydä salilla, mutta heidän on pakko. Ja harmittaahan se. Voihan toki olla, että nuo muut eivät ole treenanneet talvisella autotallisalilla, eivätkä siksi tiedä, että pahempaakin voisi olla.

Käyttämälläni salilla käy paljon nuoria naisia. Monet heistä treenaavat todella kovaa ja se näkyy. Heillä ei myöskään ole minkäänlaista aikomusta peitellä treenaamisensa tuloksia, sillä vaatevalinnat ja minun mielestäni varsin vahva ja huoliteltu meikkaaminen muistuttavat ennemminkin joidenkin herrasmiesklubien yleisilmettä kuin tavallisen kuntosalin. 

Viihdyttävintä seurattavaa on kuitenkin se uskomaton soidintanssi! Pakaransa kireäksi treenanneet ja ne trikoisiin pukeneet tytöt nauttivat nuorten, hormoneitaan puhkuvien miesten kaikkivoipaisista katseista. Testosteronin hajuiset nuorukaiset etsivät salilta tarkasti kohdan, jossa hauiskääntöään voi tehdä niin, että pitkäripisinen sekä huomaa, että on nähtävissä. Tytöt saavat loputtomasti ihailevia katseita ja he vastaavat niihin hieman ylimielisen oloisella ja näennäisellä välinpitämättömyydellä mikroaaltouunin kokoisten korvakuulokkeidensa kuurouttamana. Peilin edessä karhun lailla murahteleva perus-Jonne väärin päin käännetyssä lippiksessään ei tosin varmasti jää prinsessalta huomaamatta. Feromonipilvi melkein näkyy.

Sitten olemme me keski-ikäiset miehet, joiden takaraivoissa pyörii häilyvä kuva ajoista, jolloin oikeasti rautaa nostettiin. Ei välttämättä nostettu, mutta sellaiseksi aivomme ne muistot kultaavat. Ensin me kokeilemme niillä samoilla painoilla, joilla se uljas nuorukainen liikettään tekee. Se ei tietenkään onnistu edes nostotekniikasta tinkimällä, joten peruutamme sopivasti pienempään painoon. Ensimmäisestä toistosta alkaen tuntuu kuin elämä puristuisi silmämunista ulos, joten vaihdamme taas pienempään taakkaan. Sen jälkeen voivottelemme näkyvästi kipeää olkapäätämme, jotta jos joku olisi halveksuen noteerannut harjoituspainomme, meillä olisi selitys heikkoudellemme. Ja todennäköisesti olemme ihan oikeasti kipeitä, koska revimme iän ja elintapojemme rapistamat lihaksemme rikki liian suurilla painoilla ja olemattomalla tekniikalla. Häpeän itseäni aika usein salilla. 

Olen todennut, ettei viisikymppisen lihas enää mainittavasti kasva. Jostakin syystä en yleensä havaitse ikätoverieni kävelevän ulos salilta ne kuuluisat appelsiinit kainaloissa. Varmasti kävelisimme, mutta tunnin salitreeni rajoittaa musertavasti kykyämme käyttää lihaksiamme tahdonalaisesti, eikä pullistelu enää tunnu sen arvoiselta, että sitä kannattaisi harrastaa. Eikä kengännauhojen sitominen. 

Ehkä salitreenillä on muitakin vaikutuksia, kuten vaikka toimintakyvyn mahdollistaminen elämän loppuosalla. Ne lihakset olisin halunnut, mutta tuokin kyllä käy. Tai käy, jos en muuta saa.

Hygieniaa tuuripelillä

Keski-ikäisyyden astellessa elämää aivan keskeisesti ohjailevaksi tekijäksi, olen huomannut ongelmia, joita en aikaisemmin tiennyt edes voivan olla olemassa. Tuon vääjäämättömän taantuman mukanaan tuomista asioista puhutaan kyllä mediassa paljon, mutta ei ihan kaikesta.

Huomasin muutama vuosi sitten, ettei käsieni pituus enää oikein riittänyt siihen, että olisin voinut lukea lehdestä muutakin kuin vain otsikot. Suuntasin määrätietoiset askeleeni optikolle ja muutaman viikon päästä kasvojani koristivat silmälasit. Niinhän se maailma taas aukesi ja mukavalta tuntui. Mutta varsinkin lähinäön alati huonontuessa, ovat ongelmaksi tulleet tilanteet, joissa silmälaseja ei voi käyttää, mutta silti pitäisi nähdä.

Esimerkiksi suihkussa. Minullahan ei päässäni hiuksia ole, joten ne eivät minulle päänvaivaa aiheuta. Mutta päässä on kuitenkin partaa ja sitä pitää pestä aika usein. Vieläkään tässä ei ole ongelmaa. Ei, ennenkuin olen siellä suihkussa ja yritän keksiä, millä aineella jouheni pesen.

Asun yksikössä, jonka kaikki muut jäsenet ovat naisia. He käyttävät, ainakin minun mielestäni, melkoisen suuren määrän erilaisia aineita itsensä puhdistamiseen. Siksi kylpyhuoneessani on muovinen rasia, joka on täynnä purkkeja ja pulloja. Siitä rasiasta minäkin olen ottanut parranpesuaineeni ja kulloinkin käteen sattuvalla kemikaalilla olen ehostanut itseni yhteiskuntakelpoiseksi lajini edustajaksi.

Noissa purnukoissa on paljon tekstiä, joissa kerrotaan sisällön laadusta tai käyttötarkoituksesta. Varmasti paljon muutakin. Minä en siitä tosin saa mitään selvää, sillä teksti on minun näkökyvylleni ehdottomasti liian pientä. Siksi ainevalintani on ollut täysin sattumanvaraista.

Ryhdyin tässä eräänä päivänä lasit päässä ihan asiakseni tutkimaan, millä aineilla oikeastaan partani pesen. Motiivinani oli pääosin uteliaisuus, mutta kieltämättä halusin myös varmistua turvallisuudestani, vaikka toki oletin, ettei tuossa rasiassa voi olla mitään vaarallista. Mutta silti.

Kävi ilmi, että olen pessyt partaani muiden muassa shampoolla, hoitoaineella, suihkusaippualla, kosteusvoiteella, Veet-karvanpoistoaineella, Frozen Mocha-hoitavalla sävytteellä, softening rice scrubilla, energising shower scrubilla ja shine protect conditionerilla. Koska näköaistini on ollut rajoittunut, olen yrittänyt määritellä käyttämääni ainetta muilla aisteilla, kuten haju- ja myönnetään, että myös vähän makuaistilla. Se täytyy sanoa, että osa noista tuotteista maistuu oikein hyvältä, osa taas ei. Mitä aineet ovat – en osaa sanoa, mutta ainakin suklaata ja vadelmaa on viime aikoina havainnoitu.

Pesutulos on ollut aina oikeastaan sama. Tuoksu on, ainakin pääsääntöisesti, oikein hyvä, joten positiivisen puolelle kokemukset jäävät.

Haluaisin kuitenkin esittää kemikaalitehtailijoille vienon toiveeni, johon uskon, että joku muukin saattaisi haluta yhtyä. Toivoisin, että sellaiseen purnukkaan, joka sisältää pesuun tarkoitettua ainetta, painettaisiin isokokoinen ja selkeäkontrastinen symboli. Joku sellainen, joka olisi sovittu ja standardoitu, jotta kaikkialla maailmassa puolisokeat äijät tietäisivät, mitä ainetta itseensä hierovat. Kustannus ei varmasti olisi aivan mahdoton ja toisaalta olisin valmis maksamaan vähän enemmän siitä, että tiedän, mitä kamaa käytän.

Viisikymmentä

Viisikymmentä. Minä olen elänyt nyt viisikymmentä vuotta. Viisikymmentä yhtä pitkää vuotta keskeytyksettä. Sydämeni on lyönyt koko sen ajan, veri on kiertänyt samoissa suonissa koko sen ajan. Aika hyvin, eikö?

Viiteen vuosikymmeneen on mahtunut tähän astisen elämäni parhaat ja huonoimmat hetket. Niiden välissä on ollut muita unohtumattomia hetkiä. Myös jo unohdettuja ja totta puhuen muutaman olisi voinut unohtaa, jos voisi. Joitakin hetkiä kannattaisi varmasti muistaa, vaikka niitä ei enää kovalevyltä löydy.Olisin voinut elää tuon pätkän eri tavalla kuin elin. Osan siitä olisin halunnut elää toisin. Osan juuri näin. Samapa se, sillä se on jo eletty. Mennyttä ei saa enää muutettua, vaikka haluaisi.

Aika ei ole oikeastaan kulunut mihinkään. Aika on jolkottanut omaa tahtiaan ja minä olen siinä sen virrassa räpiköinyt sen, minkä olen voinut. Aikaa ei ole minun tempoiluni kiinnostanut, minun tekemiseni ovat vaikuttaneet oikeastaan vain minuun. Maailma on pyörinyt omilla ehdoillaan. Minun tekemiseni eivät ole siihen vaikuttaneet oikeastaan mitenkään. Maailma pyöri jo ennen minun saapumistani tänne ja jatkaa matkaansa vielä minun täältä lähdettyäni. Tuo viidenkymmenen vuoden hetki on ollut vain häviävän pieni vilahdus tässä kaikessa. Mutta se on ollut minun ainoani. Tämä oli minun elämäni ainoa ensimmäinen viisikymmentä vuotta.

Muistan vielä hyvin, kuinka kammoksuin ikääntymistä. Kuinka se tuntuikaan etäiseltä ja kamalalta! Nyt mieli on muuttunut. En suin surminkaan haluaisi olla enää parikymppinen tai edes kolmekymppinen. Onneksi niistä kaaoksen ja epävarmuuden vuosista on päästy yli. Eipä silti, ei tämä oppimisen matka ole vielä lähellekään valmis. Mikään ei ole oikein vielä valmista.

Ehkä minun olisi eletyn elämäni myötä tulleen kokemuksen vuoksi annettava elämänohjeita nuoremmilleni. En halua. Ei minusta neuvojaksi ole. Enhän minä edes tiedä, miten eläisin tuon saman pätkän uudelleen, jos se olisi mahdollista. Luultavasti tekisin samat virheet. Parikymppiselle itselleni voisin silti jonkun neuvon antaa, mutta se olisi turhaa, koska en todennäköisesti sitä kuuntelisi. Siinä iässä viisikymppisen isälliset jorinat olisivat minulle vain taantuneen vanhuksen dementoitunutta löpinää vailla todellisuutta. Joten jättäisin neuvomatta.

Nytkö pitäisi sitten alkaa odottamaan, että tämä elämä loppuu? Ehkä ei. Kyllä se kai loppuu ihan itsestäänkin. Onneksi en voi miettiä, miten minun olisi kannattanut tulevaisuuteni elää. Haluan kulkea loppuelämäni kasvot menosuuntaan, en kävellä selkä edellä tulevaisuuteen.

Yritän kertoa itselleni, että tämä elämä on koko ajan tehokasta peliaikaa. Ei erätaukoja, ei juomataukoja, vaan jokainen hetki merkitsee. Vähemmän puolustuspeliä ja enemmän aktiivista hyökkäämistä. Toivon itselleni rohkeutta muuttaa asioita, joista en pidä. Toivon voimaa hylätä turhan painolastin ja uskallusta valita sellaista, joka antaa enemmän kuin ottaa.

Jos ajokortissa ei lukisi syntymäaikaa, tietäisiköhän sitä olevansa viisikymppinen? Vai eläisikö sitä elämäänsä välittämättä siitä, minkä ikäinen on? Sitä ihmettelisi vain omituista tarvetta hankkia joustovyötäröllisiä housuja ja monitaskuista liiviä. Kummastelisi halua huilata, kun on sitonut kengännauhat tai sitä, miten kunnollinen kuppi kahvia houkuttaa yhä useammin kuin taskulämmin Jaloviina. Aika kiehtova ajatus! No, kohtahan sitä ei enää syntymäaikaansa muista tarkistamatta, joten sitä kohti mennään.

Upseerin rouvaksi vaikka velaksi

Tavattoman komea ja korkean upseerin arvon omaava sotilas poseeraa sosiaalisessa mediassa pieni koira tai kissa sylissään. Hieman surumielisistä silmistä huokuu kaipuu tasaista ja rakastavaa naista kohtaan, joka veisi oikeasti rauhan eteen elämänsä uhraavan sotilaan pois kriisipesäkkeestä. 

Upseerin karskeista, uurteisista kasvoista näkyy kuva vahvasta, mutta rakkauden ja läheisyyden tarpeessa riutuvasta miehestä, joka on kokenut elämässään paljon pahaa, kuten menehtyneitä vanhempia ja rakastettuja. Hän pystyy kuitenkin olemaan elämäniloinen, eikä toisaalta pelkää näyttää haavoittuvuuttaan. Puuttuu vain oikea nainen, joka voi tarjota hoivaa ja rakkautta ja vastapalvelukseksi saada jämäkän, selkärankaisen ja erittäin miehekkään, mutta samalla tunteellisen ja älykkään miehen ikuisen palvonnan. 

Uljas sotilas voi olla komennuksella paikassa, josta yhteydet sivistyneeseen maailmaan ovat heikot, kuten Syyriassa tai Afganistanissa, joten tarvitaan osaavan, kykenevän ja älykkään naisen apua. Ja kukapa ei haluaisi sellainen olla, jos vain mahdollisuus siihen tulee? Samalla syntyy haave, että mies kiitollisuuden velassaan on vieläkin valmiimpi polvistumaan unelmiensa ikuisen rakkauden eteen.

Matkalaukku on jumissa Lontoossa ja se pitäisi saada toimitettua naiselle, jotta tämä voi sitten antaa laukun upseerilleen, kun he tapaavat. Ja laukkuhan tulee naiselle, joten tapaaminen on varma. Kuljetuksesta täytyy tietenkin maksaa ja koska nainen on tilaaja, hän voi varmasti maksun hoitaa. Kohta hän kuitenkin tapaa upseerinsa, joka kyllä korvaa naisen vaivannäön. Pian jaetaan koko omaisuus joka tapauksessa, koska yhteinen elämä alkaa.

Kuulostaa huijaukselta? Niin, todellakin kuulostaa, mutta niin vain yllättävän moni fiksuna ja itsenäisesti ajattelevana itseään pitävä nainen on valmis uhraamaan parisuhteensa, perheensä ja yhteiset matkasäästöt prinssinsä hyväksi. Suomalaisilta rakkauden- tai seikkailunnälkäisiltä huijataan vuosittain jopa kymmenen miljoonaa euroa (www.op.fi). Häpeä huijatuksi tulemista kohtaan on kuitenkin niin suuri, että tuo luku on todennäköisesti vain pieni osa siitä, kuinka paljon todellisuudessa menetetään. 

Rakkaus- tai romanssihuijaukseksi nimetty petos tapahtuu usein keski-ikäisille tai varttuneemmille naisille (www.riku.fi). Ansaan lankeava nainen voi olla poikkeuksellisessa elämäntilanteessa, vaikkapa avioeron jälkeen tai lasten muutettua kotoa. Mutta aivan yhtä lailla syyksi voi riittää vaikkapa vaihdevuosien myötä kasvava pelko oman seksuaalisuuden häviämisestä. Huijari kyllä tietää tämän ja siksi juuri tietynlainen uhri valikoituu kohteeksi (www.riku.fi).

Huijarit ovat oman alansa ammattilaisia. Valeprofiilin takana voi olla joukko ihmisiä ja sitä voisi hyvin kutsua jopa huijausteollisuudeksi. Huijarit käyttävät kaiken aikansa yhteydenpitoon ja etsivät kaiken mahdollisen tiedon, jota huijattavasta henkilöstä on saatavilla. Puhelinnumero, koko nimi, asuinpaikka, työpaikan osoite, lemmikit… Kaikki tämä tieto auttaa huijaria saamaan tiukemman yhteyden hentomieliseen hyväntekijään. Huijari ikään kuin kietoo itsensä uhrin ympärille. 

Huijarit saattavat kirjoittaa kymmeniä ja taas kymmeniä kirjeitä ilman pienintäkään vihjausta siitä, että mitään oltaisiin pyytämässä. Kirjoittelu saattaa jatkua useita kuukausia. Tällä pitkäjänteisellä työllä rakennetaan kuvaa älykkäästä ja tunteellisesta ihmisestä, millä pyritään luomaan tiivis suhde uhriin. Huijari voi olla erittäin hyvä kirjoittamaan ja saa virheettömyydellään ja vilpittömyydellään uhrin vakuuttuneeksi aidoista tarkoitusperistään. Ja rakastunut ihminen ei ajattele järkevästi, vaan kääntää mielellään mahdolliset varoitusmerkit omaan mielentilaansa sopiviksi. 

Mahdollisuus tulla huijatuksi perustuu ihmisen perustarpeeseen tulla rakastetuksi. Jokainen haluaa tulla huomioiduksi, ihailluksi ja tuntea itsensä arvostetuksi. Lisäksi onhan menestynyt ammattisotilas paljon kiinnostavampi ja jännittävämpi kuin oma, tuttu ja tylsä puoliso. Samalla on mahdollisuus tyydyttää sosiaalisia tarpeitaan, sillä kyllä se naapurin Sirpa olisi kateellinen, jos postin hakisikin aamuisin aamulenkistään hikinen ja oikein ulkomainen sotasankari. 

Tunne, jonka huijari pyrkii luomaan, erittää uhrin aivoissa oksitosiinia. Oksitosiinia erittyy seksuaalisen mielihyvän sekä eräiden hellyydenosoitusten, kuten halaamisen ja suutelun yhteydessä. Asiaa tutkinut ja kirjan “Sydän saaliina” (Docendo) kirjoittanut Elina Juusola: 
“Romanssihuijarit täyttävät kohteensa aivot samalla hormonilla kuin rakkausromaanit. He kohdistavat toimintansa aivojen pieneen alkukantaiseen osaan, liskoaivoihin. Silloin uhri pysyy kiinni romanssin synnyttämässä tunnemyrskyssä ja sivuuttaa otsalohkon aivokuoren viestit eli ns. järjen äänen.” 

Tarpeen tyydytyksestä kumpuava tunne voi olla niin vahva, että uhrin parisuhde ja perhe jäävät helposti toissijaisiksi, puhumattakaan rahasta. Moni uhri on ostanut valerakkautta jopa pankkilainoilla. Romanssihuijauksessa voidaan menettää rahaa joko antamalla sitä suoraan huijarille tai sitä voidaan kiristää vaikka huijarille lähetettyjen alastonkuvien avulla. Materian menettämisen ohella vaikutukset saattavat koskea myös uhrin lähipiiriä, jolloin seuraukset voivat olla pysyviä myös muille. 

Kun seuraavan kerran komea ja varakas upseeri tai nuori, seksikäs nainen alusvaatteissaan lähettää sinulle kaveripyynnön jollakin some-kanavalla, tee itsellesi palvelus ja katso peiliin. Tuijota hetki kuvajaistasi ja vastaa kriittisesti kysymykseen “Ihanko oikeasti?”

Läski on yhteinen asia

Astuin tänä aamuna sille samalle puntarille, joka neljätoista kuukautta sitten näytti allani lukemaa 110. Nyt numero oli 80,2. 

Harvakseltaan tavattavat kaverit ja tuttavat huomaavat eron entiseen. Kommentteja näyttää tulevan aika herkästi, enkä osaa niistä loukkaantua, vaikka viime aikoina muistelen ohjeistetun, ettei toisten ulkonäköä olisi syytä kommentoida millään tavalla. Tähän mennessä kukaan ei, ainakaan käsittääkseni, ole pahansuovasti kommentoinut, vaan päinvastoin huomattavan positiiviseen sävyyn. Enkä löydä kovin paljoa loukkaantumisen tarvetta siinä, että ihminen sanoo toiselle jotakin myönteistä. Se ei ihan varsinaisesti ole tämän yhteiskunnan suurin ongelma. 

Olen huomannut, että minun lihavuuteni tai laihuuteni on ollut suurelta osin minua ympäröiville ihmisille aika paljon merkittävämpi juttu kuin minulle itselleni. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että joskus ollaan vähän muhkumpia ja joskus ei. Siinä se. Maailma jatkaa pyörimistään, olenpa minä sitten 110- tai 80-kiloinen. 

Eräs ympäristöä shokeeraava lausahdus, jonka olen huolimattomuuttani mennyt suustani päästämään, on se, että minä viihdyin oikein hyvin myös siinä entisessä muodossani. Ei tässä nykyisessäkään valittamista ole, mutta minulle sellainen isompi koko sopi varsin hyvin. Tämä on ollut varsinkin muutamille läskinvartijoille vaikea asia hyväksyttäväksi. Ymmärrän kyllä, sehän sotii heidän omaa maailmankatsomustaan vastaan, jossa tietynlaisen ihannevartalon merkitys on suurempi kuin jonkun toisen arvomaailmassa.

Ei minusta saa tämän kokemani perusteella kehopositiivisuuden puolestapuhujaa, eikä toisaalta hyvinvointisaarnaajaakaan. Voin puolustella tai kritisoida vain omia valintojani ja ne ovat ainoita, jotka minulle kuuluvat.

Nyt, kun tarkemmin miettii, niin jos olisin käyttänyt tuon neljäntoista kuukauden aikana liikuntaan kuluttamani 260 tuntia esimerkiksi opiskeluun, voisin olla nyt vaikkapa pikkuisen pulska turkinkielentaitoinen vatsatanssija. En minä tiedä, olisiko sekään ihan huono valinta.

Punkkari laulaa iskelmää ja kaikkia itkettää

Olen ollut tekemisissä musiikin kanssa koko elämäni. Lapsena ihailin rokkitähtiä ja halusin olla kovasti heidän kaltaisensa. Yritinkin vuosikymmenet, mutta piirisarjatasoa ylemmäs en koskaan päässyt. Mukavia muistoja ja kavereita siitä kyllä jäi ja se tuntuukin nyt tärkeämmältä.

Ihailin punkkareita, jotka uskalsivat olla yhteiskunnan reunalla ja arvostella maailmaa omasta näkökulmastaan. Rokkarit kasvattivat itselleen pitkät hiukset ja aikuiset närkästyivät. Ja kun aikuiset närkästyivät, rokkarit lauloivat kirosanoja ja esittelivät keskisormeaan julkisesti. Se närkästytti maailmaa vielä enemmän ja minua se kiehtoi kovasti. 

Mutta mitä sille elämän omituiselle marginaali-ilmiölle oikein tapahtui sinä aikana, kun minä kasvoin aikuiseksi? 

Nyt suomalaisen radion suurimmilla kanavilla soi rap tai särökitaroin kuorrutettu näennäisrock. Rap-artistit ja punkkareiksi itseään kutsuvat keski-ikäiset esiintymisyritysten toimitusjohtajat jonottavat päästäkseen perheenäideille suunnattuihin televisio-ohjelmiin, joissa itketään porukalla omien kappaleiden fantastisuutta. Iltapäivälehti kirjoittaa punkkarin ankarasta lapsuudesta ja Radio Nova soittaa salonkikelpoiseksi latistettuja biisejä niin paljon kuin kehtaa niitä eetteriin työntää. Areenat täyttyvät ja lompakot. Sitten kerrotaan naistenlehden keskiaukeamalla täydellisen kasvisruokareseptin ohella, että kyllä tässä ollaan niin puhdasta punk-aatetta, ettei välitetä, vaikka joku moittisi moisesta itsensä myymisestä ja siitä, että tykätään enemmän Teslasta kuin taiteesta.

Rock ‘n’ roll oli joskus jotakin kapinallista ja sillä haettiin yhteiskuntanormeja kauhistuttavaa ja järisyttävää vaikutusta. Shokkiefektin metsästämisestä kertoo jo se, että rock ‘n’ roll -termiä käytettiin noin sata vuotta sitten kuvaamaan sukupuoliyhteyttä. Nykypäivän rock’ n’ roll kuvaa enemmänkin villasukkajalkaista ja Marimekko-yöpaitaista iPadin tuijotusta ennen nukahtamista. Tuntuu siltä, kuin rock-musiikin tekijän tavoitteena olisi saada palautteeksi tuotoksestaan “ihan kiva kappale” tai “tätä on kiva kuunnella siivotessa”. Kauas on tultu. Niin hirveän kauas.

Mutta ongelma ei ole yksin musiikintekijöissä. Se on vähintään yhtä lailla meissä kuluttajissa. Kuulen usein itseni ja monen ikätoverini vauhkoavan, kuinka nykyään ei enää osata tehdä kunnon musiikkia. Ja sitä hoettuamme me, viisikymppiset, kaikentietävät ja elämänsä loputtoman yksitoikkoisuuden uraan ajaneet, elämän tuuliin haihtumassa olevat mitäänsanomattomuudet käymme katsomassa stadioneilla, kun kuusi- tai seitsenkymppiset, enemmän kuolleet kuin elävät entisaikojen nuorisoidolit horjuvat menneiden hittibiisiensä jo kylmenneillä raunioilla. Eikä vain kerran, vaan menemme uudelleen. Ja tällä kertaa otamme mukaan istuinalustan, kun viimeksi oli niin kylmä, eikä sitten jonkun helvetin persetulehduksen takia päästy Rauman pitsiviikoille, vaikka siellä olisi ollut Juha Tapio. Vittu!

Ajattelin vetää tämän kirjoituksen yhteen tässä lopuksi. Ei huvita. Vedä itse! Ja lauseet pitää kuulemma lopettaa aina pisteeseen

Yrittäjä! Auttaisin, jos kelpaisi!

Minä olen melkoinen tumpelo tekemään rakennushommia. Onneksi sentään jossain olen pärjännyt niin, että joku suostuu maksamaan minulle kuukausipalkkaa. Tämän kuukausipalkan laitan sitten kiertoon ostamalla palveluita ihmisiltä, jotka osaavat tehdä sen, mitä minä en. Tai oikeastaan laittaisin kiertoon, jos kelpaisi.

Minusta kaikilla pitäisi olla kylpyhuoneessaan ulko-ovi, josta pääsisi saunan jälkeen vilvoittelemaan puuvillapyyhe lanteillaan kirpeään pakkasilmaan. Minulla ei ovea kylppärissä ole, vaan siinä kohdassa on tiiliseinä. Päätin kysellä tarjouksia urakasta eri saneerauksen ammattilaisilta. Laitoin kymmeneen eri osoitteeseen sähköpostia kuvineen ja selvityksineen. Tuloksena oli yksi vastaus! No, yksihän riittää, ajattelin. 

Sovimme yrittäjän kanssa, että hän tulee katsomaan kohdetta. Hänen mielestään homma ei ole paha ja onnistuu kyllä. Kerroin myös, etten ole kiireinen, joten kun yrittäjän aikataulu antaa myöden, urakka voidaan tehdä. Yrittäjä lupasi lähettää minulle sähköpostilla tarjouksen, jota odotin viikon. Odotin vielä toisenkin, kunnes päätin kaivaa toiset kymmenen yritystä, jotka julkisesti mainostavat tällaisia hommia tekevänsä. Tällä kertaa ei yhtään vastausta. Ovi jäi tekemättä ja muutama tonni minun taskuuni.

Pandemian aikaan olen usein kuullut kehotuksia auttaa pienyrittäjää. Sehän sopii minulle, etenkin, kun tarvitsen keittiön uuteen kulmakaapin oveen piilosaranoiden asennuspaikat. Ja minullahan ovat ne oviremontin rahatkin vielä tallessa. Tutkin netistä nimenomaan paikallisia puusepänliikkeitä, joissa tämä olisi ilmeisesti kymmenen minuutin homma. Löysin ilokseni liikkeitä, joilla oli hyvät nettisivut yhteydenottolomakkeineen. Laitoin heti viestiä neljälle yrittäjälle ja arvaat varmaan. Ei ensimmäistäkään vastausta!

Olen yrittämisestä käsittänyt sen, että myynti olisi periaatteessa ihan tärkeää. Ja myynnin onnistumiseksi liidien seuraamisella on jonkinlainen painoarvo. Samoin logiikkaani mahtuisi hyvin ajatus siitä, että jos tulot ovat vähissä, kaikki ansaitsemismahdollisuudet kannattaisi käyttää hyväksi. Tämä siis teoriassa, sillä käytännössä ne rahat, jotka voisivat olla yrittäjän tilillä, ovat nyt minun taskussani. 

Mieleeni puskee väkisinkin ajatus, että yrittäjien ahdinko saattaa olla joiltain osin liioiteltua. Yrittäjän poikana minun on tosin hyvin vaikea sitä uskoa, mutta ajat muuttuvat ja mistäs sitä nykyään tietää.

Yrittäjä! Anna minun auttaa! Jos tilauskirjasi on niin täynnä, ettet ehdi ottaa rahojani, niin vastaa edes viestiin. Palaan kyllä asiaan myöhemmin ja laitan rahani taskuusi.

Hottia harmaissa

Suomalainen mediahahmo Tuure Boelius arvelee iltapäivälehdessä, ettei viihtyisi armeijassa ja siksi päätyi hakemaan vapautusta rauhan ajan palveluksesta. Hän kertoo haastattelussa, että ”yhteissuihkut ja tupakaverit tuntuvat griipiltä”.

Kautta maailman sivu on erilaisilla konsteilla pyritty pääsemään armeijan ikeestä eroon jopa niin, että asiasta on saatu luotua iso nipullinen kansantarinoita. Eikä siinä mitään, kaikille armeija ei sovi erilaisista syistä, eikä toisaalta kaikkia sinne yleisen turvallisuuden vuoksi kannata ottaakaan.

Jäin pohtimaan, että miksi Tuure kokee yhteissuihkut ja -majoituksen epämiellyttävänä tai karmivalta, kuten suomennos kai kuuluisi. Tuure on profiloitunut seksuaalivähemmistöjen äänitorvena ja kun tiedetään, että homoseksuaaliksi itsensä leimaamalla on armeijasta pyritty ennenkin eroon, tuo juurisyy tuntuu loogiselta.

Ihailen Tuurea. Tuo parikymppisen julkisen hahmon itsevarmuus on jotain sellaista, mihin en itse ole koskaan yltänyt. Jos ymmärrän argumentin oikein, Tuure kokee itsensä uhatuksi muiden ikätovereidensa joukossa juuri vähissä vaatteissa. Ehkä hän katsoo olevansa niin vastustamaton, että hänellä on aivan ilmiselvä uhka tulla häirityksi suihkussa, koska tovereiden impulssikontrolli vääjäämättä pettää. En muista omilta sotaväkiajoilta ketään, jolla olisi tuo sama ongelma ollut, vaikka moni kaksikymppinen voi itseään aika vastustamattomana pitääkin. Mutta toisaalta, maailma muuttuu ja mistäs sitä tietää, vaikka juuri hänellä on erityisiä hormoonimagneettisia ominaisuuksia.

Vanhan totuuden mukaan ihminen yrittää kolmekymppiseksi asti tulla huomatuksi, seuraavat kolme vuosikymmentä vältellä kaikenlaista huomiota, kunnes vanhuuden kynnyksellä huomaa, ettei ketään alunperinkään kiinnostanut. Tuurehan on julkisuuden henkilö ja se kiinnostaa taviksia. Mutta oletan, että tuollainen kiinnostus karisee jo ensimmäisten viikkojen aikana, kun aikaa tiiviisti vietetään yhdessä, kuten harmaissa tapana on.

Luin tästä tapauksesta kirjoitetun kolumnin, jossa puolustettiin Tuuren paikkaa seksuaalivähemmistöjen äänenä. Kirjoituksessa mainittiin, että seksuaalisen suuntautumisen kirjo saadaan Tuuren ja muiden seksuaalivähemmistöjen edustajien avulla näkyväksi. Minusta se on aivan pitävä ajatus, mutta samalla herää kysymys, että miksi seksuaalivähemmistöjä ei nykyarmeijassa tarvitse tehdä näkyväksi. Tuurehan olisi ollut tässä mielessä aivan paikallaan ummehtuneena pidetyssä varusmiesjärjestelmässä.

Jokaisella on oikeus tehdä itseään koskevat lailliset päätökset ilman, että suuri yleisö niihin vaikuttaa. Oikeus pysyy, vaikka henkilö olisi kuinka julkisuuden henkilö. En juhli sitä, että Tuure sai vapautuksen armeijasta, koska asia ei suuremmin minua hetkauta mihinkään suuntaan. Mutta juhlin sitä, että nuori ihminen saa kokea olevansa tärkeä. Monelle voi olla masentavaa huomata, ettei ketään todellakaan lopulta mainittavasti kiinnostanut. Tokkopa siihen tilaan kannattaa kiirehtiä. 

Alisuoriutujat – taivaan lahja keskinkertaisuuksille

Olin taannoin puhumassa tilaisuudessa, jota voisi kutsua osallistujiensa statuksen puolesta varsin arvovaltaiseksi. Tuollaisissa tilaisuuksissa tulee usein sensuroitua omaa ilmaisuaan niin, että esiintymisestä tulee helposti aika latteaa. Minäkin, epävarmana itsestäni, humpsahdin iloisesti mitäänsanomattomuuden ja puuduttavan tylsyyden loputtomaan syvään kuoppaan, josta huutelemista ei kohta kukaan enää muista. Olisi ollut hyödyllisempää säästää kaikkien aikaa jättäytymällä pois. Mutta ei. Itseään on päästävä nostamaan matalimmallekin jalustalle, jos siihen mahdollisuus tulee, sillä se on meille tavallisille pullasorsille ainoa tapa saada edes tyhjiä ja sisällyksettömiä kiitoksia oman itsetunnon kiillottamiseen. Jo esityksen aikana huomasin, etten itsekään jaksanut innostua puhumastani, kuulijat varmasti vielä vähemmän. Kerjäsin vain parinkymmenen minuutin ajan edes pientä hyväksyvää nyökkäystä paikalla olleelta silmäätekevältä. Olin tuon hetken eilisen laimentunut silikonistara paikallislehden rypistyneellä sivulla.

Minua kohtasi kuitenkin ansaitsematon onni. Minun jälkeeni puhujaksi tuli pitkäpiimäisellä murteellaan vääriä faktoja ja typeriä itsestäänselvyyksiä lateleva kulmakuppilan karaoketähti, joka tarvitsi minuakin kipeämmin perusteita olemassa ololleen. Hän puhui yli hänelle annetun ajan ja koko ajan aiheen vierestä. Sisällön puuttumista hän yritti paikata näennäishumoristisilla tokaisuilla, jotka olivat peräisin television yhdeksänkymmenluvun tamperelaishuumorista. Vääjäämätöntä osumaa asfaltin pintaan pehmensivät vain katkenneet etuhampaat ja melkein säälitti. Mutta vain melkein.

Deittimarkkinoille lähtiessä kannattaa ottaa mukaan itseään vähän rumempi ja sosiaalisesti kömpelömpi kaveri. Tiedät hänen olevan sinuakin enemmän tarpeessa, joten hän varmasti avaa pelin ja asettautuu tyhmyyttään etulinjaan tuhlaamaan omat mahdollisuutensa ja sinä voit odotella otollista hetkeä nousta pöljempäsi yläpuolelle. Kaverin alisuoriutuminen takaa sinulle hyvän tuloksen ihan vain perussuorituksella.

Ihminen, joka tietää olevansa alisuoriutuja yrittää usein kompensoida vajettaan yliyrittämisellä. Ja yliyrittäminen nostaa tökerön epäonnistumisen todennäköisyyttä valtavasti. Ihminen, joka ei ymmärrä olevansa alisuoriutuja, luo ympärilleen osaamistyhjiön, Jos sen tyhjiön täyttää paremmalla osaamisella, hallitsee koko tilaa. 

Sosiaalisessa vaikuttamisessa, jota julkinen esiintyminen on, alisuoriutumisen voi kumota vahvalla henkilöbrändillä. Jos vaikuttaja on tarpeeksi tunnettu ja tykätty, ei ole suurempaa merkitystä, mitä sisältö on tai yltääkö suoritus tarvittavalle tasolle. Sain esimerkin asiasta, kun olin kuuntelemassa erään keski-ikäistyneen nuorisoidolin esitelmää nuoria kiinnostavasta aiheesta. Esityksen jälkeen kuulin useiden nuorten kiittelevän esitelmää ylistävin sanakääntein, vaikka esitys oli todellisuudessa luokattoman heikko. Olen varma, että kyseinen esiintyjä olisi saanut hyvän arvosanan esiintymisestään, vaikka olisi lukenut Ikean huonekalujen kokoamisohjetta.

Älä syrji alisuorittajaa, sillä hän on keskinkertaisuuden paras ystävä!